Adoptio oli aina meille vaihtoehto. Jo seurusteluaikana, kun vasta haaveilimme yhteisestä tulevaisuudesta ja vaihdoimme mielipiteitä unelmistamme, oli selvää, että jonain päivän adoptoin lapsen. Se oli puolisoni mielestä myös hyvä vaihtoehto.
Suunnitelmissamme oli, että hankimme myös biologisia lapsia. Niitä ei toiveistamme huolimatta kuitenkaan kuulunut. Ja sitten päätimmekin lähteä adoptioprosessiin.
Olimme silloin varsin nuoria ja adoptioneuvonnassa sosiaalityöntekijä suositteli meille painokkaasti kotimaista adoptiota. Meillä olisi näin mahdollisuus vauvaan.
Emme kuitenkaan kokeneet sitä omaksemme, vaan toivoimme lapsemme tulevan maailmalta ja olevan tumma. Kansainvälinen adoptio oli siis meidän juttu.
Esikoisen saimme lopulta hyvin pienenä, jopa pienempänä mihin olimme varautuneet. Saimme kuitenkin kokea vauva-arkea. Hän teki meistä äidin ja isän ja olimme onnemme kukkuloilla.
Meitä ei ole haitannut se, että lapsi on toisen äidin synnyttämä. Hän antoi elämän, me opetamme elämään. Niitä juuria unohtamatta.
Lähdimme nopeasti toiseen adoptioprosessiin toiveenamme sisarus esikoiselle. Meillä oli valtavasti huono tuuria matkassa ja odotus venyi ja vanui. Aina kun saavutimme odotusaika-arvion, se luiskahti puolella vuodella pidemmäksi.
Odotuksesta muodostui raskas. Mietimme vaihtoehtoja. Suuri toiveemme oli kuitenkin saada perheeseen toinenkin lapsi. Alunperin haaveena oli kolme lasta. Nyt näytti siltä, että hyvä jos sen toisen saisi.
Silloin jo katselimme sijaisvanhemmuusvaihtoehtoa. Tutkimme asiaa paljon ja se ahdisti. Vaikka olin tottunut tavallaan jakamaan äitiyden, koin haasteelliseksi, ettei minulla olisi päätäntävaltaa lapsesta ja että lapsi vierailisi säännöllisesti biologisen perheen luona.
Aikamme asiaa mietittyä, jätimme sijaisvanhemmuuden pois vaihtoehdoista. Se ei tuntunut omalta.
Päätimme sitkeästi odottaa ja kun useita vuosia oli kulunut, olimme kaksi kertaa jo luovuttamassa, kun palvelunantaja sanoi, että pieniä asioita on kohteesta kuulunut ja lapsi on sieltä tulossa. Lopulta saimme sen puhelun sateisena maanantai-iltapäivänä lokakuussa, kolmen jälkeen, jolloin olin jo siltä päivältä menettänyt toivoni.
Nyt useiden vuosien jälkeen päätimme ryhtyä lyhytaikaiseksi sijaisperheeksi. Olimme vuosia ajatelleet, että jonain päivänä voisimme aloittaa tukiperheenä sitä tarvitseville lapsille.
Puolisoni ehdotti kuitenkin lyhytaikaista sijaisvanhemmuutta.
Nyt kun siitä on kokemusta jo jonkin verran, huomaan, että sijaisvanhemmuus tuntuu tällä hetkeltä hyvältä. Ja nimenomaan lyhytaikainen sijaisvanhemmuus.
En olisi voinut kuopusta odottaessani kuvitellakaan tekeväni tulevaisuudessa tällaista työtä. Että ottaisin lapsen syliini, hoivaisin hetken ja antaisin jatkaa matkaa. Minulla ei olisi ollut voimavaroja sellaiseen.
Silloin minut täytti tuska omasta lapsesta. Lapsesta, jota minun ei tarvitsisi antaa pois tai jakaa kenenkään kanssa. Vaikka totuushan on, että jonain päivänä lapsemme saattavat etsiä biologiset juuret ja siinä olen heitä valmis auttamaan. Biologiset juuret eivät ole minulta tai meiltä pois.
Mietin lapsettomuutta. Sitä paljon vaiettua kipeää asiaa. Mitä vaihtoehtoja on?
On erilaisia hoitomuotoja, mutta kaikille nekään eivät tuo sitä kauan kaivattua lasta. On myös adoptio ja sijaisvanhemmuus. Erittäin hyviä vaihtoehtoja! Suosittelen kyllä!
En ole saanut läpikäydä raskautta, mutta saako elämältä kaikkea ylipäätään? Olen saanut kaksi ihanaa lasta ja toimin sijaissylinä usealle lapselle päästäen heidät jatkamaan matkaa. Olen lopulta saanut enemmän, kuin odotin.
Loppuviimein elämä lasten kanssa on aina samaa arkea, oli sen lapsen synnyttänyt itse tai joku muu.
Kannattaa siis punnita eri vaihtoehtoja ja kuunnella sisintä. On toki ihan yhtä oikein olla kahden aikuisen perhe, jos se tuntuu siltä omalta. Ei kuitenkaan kannata liioin antaa pelolle valtaa, vaan lähteä rohkeasti kohti adoptiota tai sijaisvanhemmuutta, jos siltä tuntuu!
