Vauhdikasta arkea

Arki muuttuu, kun puhelin soi. Puhelun jälkeen reilun tunnin päästä täällä on taas tupa täysi. Ja kun tupa on täysi uusia lapsia, alkaa kiireinen arki. Siis kiireinen sillä saralla, että lapset alkavat pikkuhiljaa sopeutua meiden perheen arkeen ja me taas totuttelemme uusiin lapsiin. Tuntuu, ettei ole aikaa edes kirjoittaa.

Olinkin melkein puolitoista viikkoa tyhjillään. Nyt on taas varpaita talossa ollut jo jonkin aikaa.

Haasteelliseksi koen tässä työssä ehkä sen, että kun omat lapset ovat jo isoja ja olen päässyt kulkemaan melko helposti, on oma meneminen hankaloitunut. Siis tarkoitan nyt ihan lenkkeilyä yms.

Pienen lapsen kanssa on helppo käydä lenkillä ja sitähän meillä jo ihan koirat vaativat. Lenkille pitää päästä joka päivä. Ja kun perheessämme on yli kaksikymmentä vuotta ollut koiria, on siihen ulkoiluun jo niin tottunut itsekin, että joka päivä on päästävä ulos.

Mutta entäs kun pienen lapsen lisänä tulee vähän isompi lapsi? Lapsi ei mahdu enää rattaisiin, muttei jaksa myöskään kävellä? Pyöräilykin voi olla vähän niin ja näin.

Huomaan, että välineitä ja tarvikkeita pitää olla vähän joka lähtöön. Helpottamaan tätä minun omaa arkea. En ole tottunut jämähtämään lasten kanssa sisälle tai kotiin, vaan olen omienikin kanssa aina mennyt.
Nyt olenkin katsonut rattaisiin seisomalautaa, mutta kuinkahan painava lapsi siinä voi sitten seisoskella ilman, että rattaiden runko vääntyy?

Vastaanottoperheenä tuntuu tarvitsevan sitä ja tätä. Jokaiseen ikään sopivaa juttua. Tai ei ole pakko tietenkään, mutta jos mielii kulkea. Ja kun asuu hieman sivummalla, ei ole kaupatkaan ihan nurkan takana.

Ja sitten täytyy puolison kanssa vuorotellen käydä liikkumassa, ehkä samalla, kun vie omia lapsia harrastuksiin.