Biologisesta äidistään eroon joutuneella lapsella on aina hylkäämisen kokemus. Se on aina, vaikka lapsi olisi jo pienenä päässyt hyvään adoptio- tai sijaisperheeseen.
Lapset oirehtivat monin eri tavoin, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Jos elämän selkärepussa on vielä elettyä elämää kertynyt paljon, voi oirehdintaakin olla paljon. Toki hyvä uusi perheympäristö luo hyvän mahdollisuuden eheytymiselle.
Usein tällaiset lapset haluavat kontrolloida tilanteita, aistit ovat täydessä terässä kuulemaan, näkemään ja kokemaan. He tuntevat asioita monin kerroin voimakkaammin, kuin biologiseen perheeseensä syntyneet ja heidän kanssaan elävät lapset, ns. hyvän alun saaneet lapset.
Traumataustaisen lapsen elämässä on ollut aika, kun kaikki voimavarat ovat menneet selviytymiseen. Ja on muistettava, että vain vahvat selviytyvät!
Kun sitten lapsi saa itselleen uuden perheen ja turvallisen kasvuympäristön, hänen on vaikeaa päästää irti kontrolloinnista ja selviytymisestä ja alkaa luottaa siihen, että aikuiset pitävät huolta ja itse saisi keskittyä kasvamiseen ja kehittymiseen leikin ja opin varjolla. On vaikeaa ottaa hoivaa ja apua vastaan, jos sitä ei ole saanut. On vaikeaa luottaa, että minä kelpaan ja riitän ja saan pitää vanhempani.
Tämän kaltainen lapsi on päivähoidossa ja koulussa muiden silmissä päällisin puolin, kuin kuka tahansa lapsi. Mutta lapsi itse siis tuntee asiat monin kerroin ja siinä missä joku toinen kohauttaa olkiaan jostain asiasta, tämä lapsi tuntee syvällä sielussaan kipua. Vanha ehkä jo arpeutunutkin haava aukeaa ja lapsi voi pahoin. Pienikin asia aktivoi hylkäämisen kokemuksen, esim. kaveriporukasta eristäminen tai eri porukkaan joutuminen.
Itsetunto ja oma minä voivat olla kyseenalaistettuna. Olenko riittävän hyvä? Kelpaanko varmasti? Pitää ehkä olla joka paikassa se nopein ja paras, jotta saa arvostusta, ainakin omasta mielestä.
Tällaista lasta voi olla vaikeaa tunnistaa, sillä hänellä on niin mahtavat selviytymistaidot! Ammattikasvattajien kannattaisi kuunnella tarkalla korvalla tällaisen lapsen vanhemman kertomusta lapsesta ja sitä kautta ammentaa ymmärrystä siitä, ettei lapsi tahallaan toimi poikkevasti.
On toki kasvattajia, joilla on taito sensitiivisyyteen ja siihen, että kuulee mitä kerrotaan. Sitten taas valitettavasti on niitä sensitiivisyyden vastakohtia, joilta perheet saavat ihmettelyä ja voivottelua.
Jotenkin olen ajatellut maailman jo niin muuttuneen ja suomenkin kansainvälistyneen niin, että meillä olisi täällä monen näköisiä ja kokoisia tarinoita ja erilaisuus olisi samanlaisuus, eli rikkaus, eikä olisi vaan yhtä muottia.
Mutta valitettavasti törmään vielä siihen, että monella on todella kapea-alainen käsitys ihmisyydestä. Jos et mahdu siihen "normimuottiin", olet erilainen ja vaikea.
Vaikka lapsella on traumatausta, hän mitä todennäköisimmin pärjää koulussa ja elämässä hyvin. Adoptiovanhemmat hakevat aktiivisesti apua lapsilleen. He ovat peräänantamattomia leijonaemoja ja -isiä, jotka taistelevat lapsensa puolesta loppuun asti. Heillä on myös lapsestaan se parhain tieto, kuten kenellä tahansa vanhemmalla.
Elämänpolkua ei tarvitse liiaksi siloittaa, mutta onko tarpeen rakentaa ehdoin tahdoin esteitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti