Asteittain arkeen

Lomailu on ihanaa!
Tosin, ei mulla ole lomaa ollut koko kesänä! Töitä on paiskittu kotona kovasti. Tässä tämä kesä on hujahtanut.
Meidän omat lapset ovat viettäneet kesälomaa ja olemme puuhastelleet yhdessä kaikkea kivaa tässä lähellä. Päiväretkiä olemme tehneet paljonkin.
Isäntäkin oli lomalla ja kun koko perhe oli koossa, niin kyllähän se tuntuu lomalta, vaikka ei mihinkään matkustakaan.
Matkaa olemme suunnitelleet sitten vuoden pimeimmälle ajalle.

Ja vaikka lomailu on ihanaa, on toisaalta arkeen palaaminenkin ihanaa. Tulee rytmiä elämään, eikä vain vanuta pitkin päivää.

Arkeen paluu on alkanut, sillä puoliso meni töihin. Minä jäin työskentelemään edelleen tänne kotiin. Ja omat lapsetkin laskevat jo päiviä koulun alkuun.

Teinin mielestä kouluun on ihan kiva mennä, kuopus taas... ei paljon huvita!

Itse vaikka kotona työskentelenkin, niin toivon jo myös koulujen alkua. Arki on helpompaa rytmeineen. Koululaiset kouluun ja sitten mulla on oma arki rytmeineen kotona.

Mutta nautitaan nyt näistä viimeisistä päivistä ja kesän kuumimmista helteistä! Ja vaikka helteet on mukavia, niin kyllä koulussa ja töissä on mukavampi käydä, jos pikkuisen tästä ilmat viilenisi.

Kokemukset ja leikki

Lapset käyvät kokemuksiaan läpi leikeissä. Ja onhan kaikkia kokemuksia hyvä käsitellä. Jotkut piirtävät, toiset leikkivät roolileikkejä. Monta on tapaa, mutta hyvä että käsittelyä tapahtuu edes jotenkin.
Itselläni ei ole kokemusta lapsuudesta sijaisperheessä. Mutta avioerolapsi olen.
Tänään lasten leikkejä seuratessani vaivuin muistoihin. Elävästi tuli mieleen, kun vanhempani olivat eronneet ja isäni teki töitä ulkomailla. En nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Vain kesällä oikeastaan. Kaipasin häntä niin kovasti.

Eräänä kertana olin mummolla ja vaarilla, isäni vanhemmilla hoidossa. Kaipasin jälleen isääni. Keksin leikin, jossa matkasin lentävällä matolla Aasiaan, missä isäni oli töissä.

Lentävä matto taisi tulla jostain mummoni lukemasta sadusta mieleen. Ja olihan se melkoisen ihana ajatus, että taikamatolla voisi lentää maailman ääriin isän luokse. Kutsuin mummonkin taikamatolle ja yhdessä lentelimme ympäri maailmaa, aina sinne Aasiaan asti.
Leikki kesti ja kesti. Omasin hyvän mielikuvituksen. Ja sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta se iski. Se ikävä! Itku tuli, enkä voinut ymmärtää, että istuin mummolassa olohuoneen matolla takan edessä edelleen, enkä ollutkaan Aasiassa isäni luona. Pettymys!

Mummollekin tuli paha mieli ja katumus, että oli ruokkinut mielikuvitusleikkiäni niin. Hän ei ollut ajatellut, että uppoan siihen niin syvälle. Kun se ikävä iski, se iski lujaa. Itkin ja itkin. Mutta onneksi sain käsitellä ikävääni mummoni turvallisessa sylissä.
Näitä kokemuksia minulla oli useita mummon ja vaarin kanssa ja aina he kärsivällisesti pitivät minusta huolta. Selittivät ja silittivät. Ja heistä tulikin minun tärkeimmät aikuiset. Mummo meni vanhemmistanikin tärkeydellään ohi. Ja vaikka hänen kuolemastaan on kulunut jo kolmetoista vuotta, on ikävä häntä kohtaan edelleen suuri. Ajatuskin saa kyyneleet silmiini. Niin turvallinen ja rakastava hän oli.

On tärkeää, että lapsella on turvallinen aikuinen lähellä. Sen ei aina tarvitse olla oma vanhempi, eikä se aina voikaan olla. Mutta että on aikuinen, joka selittää ja sanoittaa tilannetta. Pitää tarvittaessa sylissä ja lohduttaa.

Täyttä

Ei tullut tyhjyyden tunnetta kenellekään meistä. Ei ehtinyt. Ennen taaperon lähtöä, tuli pari lisää. Hieman isompia varpaita saapui, tulla tupsahti taloon.
Tuli kiire. Hetken meitä oli seitsemän. Oli menoa ja melskettä hetken, kunnes taapero lähti. Sitten hieman helpotti. Ei enää yöheräämisiä, eikä taaperon aikatauluja.
Nyt meitä on kuusi, emmekä tiedä kuinka kauan.
Maitoa kuluu ja voi on koko ajan loppu. Ruokaa pitää tehdä isoja määriä.

Onneksi olin juuri saanut hieman isomman kulkupelin, sillä se tuli nyt tarpeeseen ja siinäkin oli kaikki penkit hetken täynnä.

Muita vastaanottoperheitä tavatessani, olen huomannut kaikilla olevan isot autot. Minulla on sentään vielä kohtuullisen pieni verrattuna moneen muuhun. Mutta seitsemälle on oltavat tilat meidänkin perheellä. Ja mikä onkaan kätevää, niin liukuovet!

Kaupassa meitä onkin melkoinen sakki, eikä tuttavat meinaa meitä tunnistaa. Niin iso joukko kulkee perässä.

Sen verran on kiirettä pitänyt, etten ole ehtinyt blogia päivittää. Nyt toivonkin kaikin puolin rauhaa perheellemme, jotta voimme huokaista, asettua ja ihan vain elää tätä arkea.

Lähtö lähenee

Juuri kun on päässyt kiinni pikkulapsiarkeen, on alettava valmistautua pikkulapsen lähtöön. Toisaalta on helpottavaa, että lapsi on lainassa, sillä kivaa on hoitaa, mutta on ihan kivaa viettää vähän leppoisampaa aikaa isojen lasten kanssa.
Lähtö kuitenkin vaikuttaa koko perheeseen, ihan niin kuin tulokin. Olen jo puhunut omille lapsille siitä, että pian koittaa eron hetki.

Erityisesti nuorempi lapsistani on aina ollut kova ikävöimään. Pienempänä hän ikävöi milloin mitäkin. Jos oli takana kiva laivareissu, hänellä oli ikävä laivaa, kun tultiin kotiin. Jos taasen hän oli ollut hoidossa siskollani, hän on ikävöinyt heidän perhettään kotiuduttuaan. Hänellä on aina ollut kova luopumisen tuska, kuin hän ei enää koskaan näkisi tai kokisi niitä asioita ja ihmisiä mitä ikävöi.

Nyt tilanne on se, että on luovuttava niin, ettei koskaan näe toista enään. Lapsi jatkaa matkaa, emmekä kuule hänestä enää mitään. Siksi olenkin nyt hyvissä ajoin muistutellut tästä asiasta. Teini tuntuu asian sisäistävän ja sanoikin, että ihan kivaa oli, mutta ei tule ikävä. Sitten tulee uusi lapsi.

Kuopus on kuitenkin ollut enemmän tunteella mukana. Hoivannut ja auttanut. Jännä nähdä, onko hän helpottunut pienen lähdöstä, vai ikävissään? Usein hän kuitenkin sanoo; kohta se lähtee! Eli ainakin jollain tavalla mielessään asiaa työstää.

Itsellekin lähdön läheneminen tuntuu. Tuntuu luopumiselta ja lasken päiviä. Niin monta vielä, niin vähän enää. Mietin jo, että muistankohan pakata kaikki pienen tavarat? Ajattelen jo ennakkoon, että tuleekohan tyhjä olo?

Samalla taas oma mieli on teinin tavoin jo tulevaisuudessa ja hieman jännittyneen kihelmöiden mietin, kuka on seuraava?
Alun intoa varmasti, sillä tällä hetkellä kovasti kaipaan tietynlaista vapautta työhöni ja elämääni.
Jossain vaiheessa muutokset voivat ja varmasti rasittavatkin, mutta sitten voidaan taas pitää taukoa.

Päivän polttava aihe

Ihan alkoi aamulenkillä itseä naurattaa, kun tajusin, että mun elämä muistuttaa todella sitä aikaa, kun olin kotona lasteni ollessa pieniä.

Elämä kapenee, kun jää kotiin, eikä aikuista seuraa tai työkavereita ole joka päivä läsnä. Ei ole hulvatonta läpän heittoa, niin kuin työpaikalla oli.
Ja kun talossa on samaan aikaan koiranpentu ja taapero, voi vain arvata mitä jutut koskee!

Aamulla heräsin siihen, kun pentu vinkui. Katsoin kelloa, kuusi. No, pääsen helpommalla, kun käyn päästämässä sen ulos, ajattelin.
Avasin makuuhuoneen oven ja tajunnan räjäyttävä paskan haju tulvahti heti sieraimiini. Kuin seinä olisi iskenyt vastaan! Näen kaksi kakkakasaa eteisen lattialla ja huokaan. Pentu heiluttaa häntäänsä innoissaan ja ajattelen, että no onneksi pissaa ei näy missään ja lasken pennun ulos.
Käyn laittamassa lasit päähäni ja haen pesuainetta ja talouspaperia poistaakseni kakat. Saavun eteiseen ja tarkoilla laseillani huomaan sen lainehtivan pennun pissaa. Huokaan jälleen. Kun olen tuhlannut puolet talouspaperirullasta pissan imeyttämiseen, haen mopin. Tähän ei nyt mitkään pikku paperit ja suihkepullo riitä!
Moppaan lattian ja otan eläkeläiskoirankin ulos ja ulkoilutan molempia koiria yöpaitasillani omalla pihalla. Onni on maalla asuminen ja se, että kello oli niin vähän, ettei kovin moni vähäisistä naapureista ole hereillä.

Pentu ei tee ulos enää mitään. Painelen helmat hulmuten sisälle ja alan ruokkimaan koiria. Kello on puoli seitsemän.
Sitten kahvin keittoon ja sen saankin sitten juoda rauhassa, sillä taapero nukkuu vielä. Hän on hyvä nukkuja, eikä yleisesti herää kukonlaulun aikaan. Olisin siis saanut nukkua vielä ilma pentua. Mies ja teinit lähtevät menoilleen ja jään taaperon ja koirien kanssa kotiin.

Kun olen syönyt ja lukenut lehden, kuuluu taaperon huoneesta innokasta höpötystä. Kurkistan huoneeseen ja leveä hymy näkyy taaperon kasvoilla. Menen lähemmäs iloisena jälleennäkemisestä ja sitten nenäni alkaakin jo nuuhkia. Haiseeko täällä kakka? Taaperon kakka on mielestäni lähes hajuton, sillä pennun kakan haju on jäänyt sieraimiini pysyvästi.
Nostan taaperon syliin ja huomaan, että kyllä; kakka on housussa ja sitä on myös yöpuvussa.
Menemme suoraan pesulle ja totta tosiaan yöpuku on todellakin runsaassa kakassa ja sitä kakkaa on taaperon selkään liki lapaluihin asti. Riisun varovasti samalla hieman irvistäen. Taaperon kädet hamuavat takapuolta ja yritän kaikin keinoin häntä saada pidettyä niin, että koko vessa olisi pian kakassa. Siinä lavuaarilla taaperoa pestessä, huomaan oman yöpaitanikin olevan kakkaroiskeessa.
Ei muuta kuin puhdasta molemmille päälle ja puuron keittoon.
Miten taapero ja pentu ovatkaan niin samanlaiset?!

Ja aikainen lintu madon nappaa vai mitä?  Kun herää ajoissa, kokee paljon!
Tänään mulla oli jotenkin lehmän hermot. Mutta ei tosiaan aina.

Onneksi, vaikka aamu oli puuhaa täynnä, sain taaperon mentyä päiväunille oman hetken ja istuinkin takapihalla jäätelökulhon kanssa.
Ja onneksi tänään aurinko paistoi ja sain kuitenkin nautittua aamun lenkistä ja linnunlaulusta! Nähtiin tikkakin!
Kyllä tässä kotona tehtävässä työssä on puolensa ja puolensa.

Työn merkitys

Tämä työ voi muistuttaa parhaimmillaan kotona oloa pienen lapsen kanssa. Ja sitähän se onkin, mutta siihen liittyy paljon muutakin. Erilaisia kuskaamisia, esim. lapsi käy tapaamassa vanhempiaan.

Kun taapero eräänä päivänä oli juurikin kotonaan, me vietimme oman perheen kanssa päivää. Koko perhe oli mukana, kun haimme taaperoa kotiin. Kun sanoin autossa, että käyn nyt hänet hakemassa ja muut odottaa täällä, oli se omille lapsillemme ihmetys. Miksi me joudutaan odottaa täällä? Miksei me voida tulla mukaan? Heillä oli varmaan ajatus, että menemme kylään ja juomme kupposet kahvia yhdessä! Heidän isänsä sitten sanoi, että ei kun me odotetaan täällä ja äiti käy.
Myöhemmin kävimme tilannetta läpi, että tämä on äidin työ, eikä mikään kaverisuhde.

Tuntuu jotenkin hassulta, että vaikka asiasta on puhuttu kuinka ja paljon, eivät lapsemme ole ihan sisäistäneet asiaa. He kyllä tajuavat, että lapsi lähtee kohta pois, mutta ehkä kaikki konkretisoituu vasta ekan kerran jälkeen, kun lapsi todella lähtee ja joku uusi tulee tilalle.

Tänään, kun olimme taaperon kanssa lounaalla ja teinit raahautuivat aamupalalle saimme taas hyvää keskustelua aikaan.
Kuopus kysyi, että oletko sä äiti nyt niin kuin töissä? - kun syötin taaperoa.
Vastasin, että kyllä mä olen. Mä olen koko ajan töissä, kun meillä on lapsi. Myös yöllä.
Maksaako joku sulle sitten palkkaa? - kysyi kuopus.
Joo, kyllä mulle maksetaan. Mutta jos mietitään, kuinka paljon teen töitä, ei se palkka ole päätä huimaava.

Ei ropise kultakolikot arkkuun tai kahise setelit tässä työssä. Kyllä lastensuojelutyöhön tarvitaan tietynlaista kutsumusta. Se on monin paikoin kuitenkin raskasta työtä, enimmäkseen henkisesti.

Aiemmassa työssäni lastensuojelussa vanhempien lasten kanssa pidin yhtenä palkkiona sitä, kun näki nuorten asettuvan ja rauhoittuvan. Se oli ehkä se suurin kiitos. Kun joku kehui hyvästä ruoasta (teinien mukaan se usein oli pelkkää p****a) tai jos joku tilasi illaksi tai aamuksi puuroa! Sanoinkin aina, että jos joku haluaa puuroa, sitä keitetään. Niin pieniä ne on ne asiat.
Säännöllinen ruoka oli monille myös ihmetys. Me syödään koko ajan, ne sanoivat. Vaikka syötiin ihan normaalin ruokarytmin mukaisesti. Mutta kylläpä sitten monella paino nousikin, kun ruokaa tuli säännöllisesti.

Silloin omat lapseni kaipasivat minua kotiin, sillä olin usein illat ja viikonloput töissä. Myös minä kaipasin lapsiani, sillä me näimme todella vähän.
Nyt sitten jatkan tätä kutsumustani täällä kotona ja vaikka lapseni eivät ihan ole sisäistäneet koko kuviota, on heistäkin löytynyt se hoivaava puoli. Kuopus usein tykkää hoivata pientä ja autella askareissa. Teini sitten opettaa kaikenlaisia hassunhauskoja juttuja taaperolle, silloin kun nyt sattuu olemaan kotona.