Harhaa

Nyt ollaan oltu tyhjillään tässä tovi. Nopeasti siihen tottuu, ettei ole hoidettavia ja saa vain olla oman perheen kesken. Ja koska lapset ovat jo isoja, on mun oma kulkeminenkin todella vapaata. Eivät juuri kulje mihinkään mukana ja elävät teiniaikataulua näin kesälomalla.

Tässä sitten eräänä iltana katsottiin koko perheen voimin telkkaria olkkarissa. Itse makoilin sohvalla ja samalla selailin kännykkää. Olin vallan keskittynyt siihen puhelimeen, kunnes kuului lapsen itkua. Se oli kyllä todella selvää ja kuului läheltä. Nousin hätäpäissäni istumaan hölmistyneenä, että vauva itkee! Samalla tajusin itkun tulevan telkkarista. Sanoinkin, että tuli todella hölmö ja epätodellinen olo. Että tiesin, ettei meillä ole vauvaa, mutta silti melkein uskoin itkuääneen, että nyt se vauva heräsi kesken unien. 

Niin se mieli tekee välillä tepposet, kun on pitkään elänyt vauvaelämää, eikä sitten kohta eläkään. 

Niin vai olisiko se ollutkin enne? Se oli se yksi yhteydenotto aamulla ja lupauduin ottamaan uuden pienen lomahoitoon lähitulevaisuudessa. 

HIljaisuus

Pikkuvarpaat on taas muuttaneet pois meiltä. On hiljaista. Melkein humisee, kun on niin hiljaista. Vaikka totta on, että kyllähän näistä omistakin ääntä lähtee. Mutta rytmit ja rutiinit taas muuttuu. Ei tarvitse aamu- ja iltapuuroa keitellä.

On jotenkin yllättävää miten nopeasti sitä tottuu pieneen. Ja siihen, että äkisti täällä on uusi lapsi. Lapsen lähdön jälkeen sitä miettii, että tämmöinenkö se mun oma perhe on?

Yllättävää on myös se, kuinka nopeasti lapseen itse kiintyy. Lapsen lähdön hetkellä meillä omat perheenjäsenet kyselevät, että tuleeko ikävä? Osaa tulee osaa ei. Se on karu totuus.

Yllättävintä kaikista on mielestäni se, että puolisoni sanoo näiden ihan pienien kohdalta, että kyllähän sitä vähän ikävä tulee. Sanoo mies, joka ei halua enempää lapsia meidän perheeseen. Siinä on pieni ristiriita. Vaikka isyys sopii hänelle ja häneltä lapsen hoitaminen luonnistuu hyvin. Hän on myös varsin komea näky pitäessään pientä sylissä.

Kuinka paljon sitä vielä oppiikaan uusia juttuja puolisostaan, jonka kanssa on viettänyt suuren osan elämästään ja sitä luulisi, että ajatuksetkin synkronoituu ihan vain telepaattisesti.

Tänään nautin siis hitaan aamun ja rauhallisen aamupalan. Kävin tuulettamassa ajatuksiani koiran kanssa metsälenkillä. Sinne pääsee rattailla niin huonosti. Metsä ja luonto on mulle tärkeitä ja siellä ajatukset rientävät virtana.

Keskityn nyt omiin lapsiin, lomailuun, opintoihin ja uutena juttuna ryhdymme sijaishoitajiksi eräälle meillä olleelle lapselle. Se on kyllä ihan todella ihana juttu! Katsotaan mitä lomailun jälkeen?

Toisen loma on toisen kiire

On ollut jotenkin todella kiireistä. Omien lasten menot ennen koulujen loppumista, sekä sitten lainalapsen menot.
Meidän perheen kuviot ovat muutenkin muuttuneet ja puoliso tekee nyt todella paljon töitä ja on pois tästä arjesta. Ei kuitenkaan olla erottu, että sitä ei kannata tässä ajatella.
Kuitenkin se vaikuttaa arkeen niin, että minä hoidan sitten pääosin kodin ja lapset, myös sen lainalapsen.

On myös tapahtumassa muita juttuja, mistä en vielä tohdi kertoa, mutta sekin muuttaa tätä hommaa. Ja sitten ne mun omat jutut, eli opiskelut. On siis ollut paljon pohdintaa, mille kaikelle riittää aikaa ja energiaa? Todennäköisesti tämä setti tulee muuttumaan, mutta vielä meillä pikkuvarpaat tepsuttaa.

Omilla lapsilla alkoi kesäloma ja kuopus onkin sitä mieltä, että koska hänellä on kesäloma, hänen kuuluu vain saada olla ja levätä. Ja koska minulla ei ole päivisin oikein mitään, koska olen vaan kotona, ennätän kyllä tehdä kaikki kotityöt itse, sekä pystyttää hänelle teltan takapihalle, jotta hän pääsee sinne huilaamaan!

Muistutin, että kesälomaa on ainoastaan koulusta, että kotityöt eivät katoa koskaan mihinkään! Meillä on lapsilla omat kotityöt, mitä he tekevät. Ja mitä taas tähän minun lorvehtimiseen tulee, niin teen täällä kotona töitä ihan jokaisena minuuttina vuorokaudesta ja siihen vielä ne kotityöt päälle! Isänsä muistuttikin, ettei tämä ole mikään hotelli tai palvelutalo ja siitä päästiinkin siihen, että pitäisiköhän kuopukselle hakea paikka palvelutalosta? Sellainen paikka, missä hänet hoidettaisiin vuoteeseen kahden hoitajan toimesta?! Ja hän siinä samalla pitelisi iPhonea käsissään ja pelailisi samalla.

No ei vaiskaan, mutta orastava murrosikä nostaa kyllä päätään ja saa suusta (lapsen suusta siis) lipsahtelemaan jos vaikka mitä kummallista! Ihan ei aina meinaa oma huumori riittää, vaikka monesti sitten jälkeenpäin kuitenkin naurattaa. Että jos alan näyttää loppukesästä harmaahapsiselta mummolta, niin vetelehtivä murrosikä sen on saanut aikaan.

Että jännä nähdä, kuinka loman tarpeessa olen tämän lasten loman jälkeen? Hyvä puoli heidän iässään on se, että teinithän elävät jo ihan tutkimusten mukaan pari vuotta nuudeleilla ja sitä meilläkin tapahtuu. Joten minun ei tarvitse ottaa huolta ruoka-asioista. Kunhan on kerran päivässä normi päivällinen, muuten tekevät itse itselleen evästä ja useinhan se on sitä nuudelia. Katson vaan, että sitä on kaapissa riittävästi, etteivät teinit kuole nälkään!