tiistai 4. joulukuuta 2018

Ympäristön paine

Ympäristöllä on valtava voima vaikuttaa asioihin. Teet niin tai näin, teet aina "väärin".
Tässä työssä tulee enemmän kuin vahvasti esiin se, mitä muut ajattelee! Saakin olla aika tiukkana, että toimii, kuten omaksi parhaaksi näkee.

Ihan kuin adoptiossa, ihmiset ajattelevat, että lasten asiat ovat julkisia, sillä lapsi on tullut maailmalta. Että kaiken maailman Prisman asiakkaiden kuuluu saada tietää, ovatko lapseni oikeasti sisarukset tai minkä värinen isä heillä on.

Sijaislasten asiat tuntuvat myös kiinnostavan ihmisiä. Osan kohdalla ihmiset voivottelevat ja ihmettelevät, miten ihmeessä viitsit ja jaksat tehdä tuollaista työtä?

Toisen kohdalla taas on suuri paine siitä, miksi et pidä lasta itse?
Asiat eivät ole niin yksinkertaisia! Kuinka voisin noin vain ottaa jonkun toisen lapsen omakseni?
Tai vaikka lapsi tarvitsisikin pitkäaikaista perhettä, ei tilanne silti ole yksinkertainen.

Kuinka moni niistä sanojista olisi itse valmis nyt heti ottamaan itselleen sijaislapsen ja luvata hoitaa ja huolehtia hänestä loppuelämän?
Itse en voi kovin kevyin perustein luvata sellaista, eikä se olisi myöskään yksin minun päätökseni, vaan koko perheen asia.

Toki en sano, etten koskaan antaisi jonkun lapsen jäädä lopullisesti, mutta en sen takia, että ympäristö niin vaatii. Kyllä sen pitää lähteä omasta ja oman perheen halusta. Ja ensisijaisesti olen lähtenyt tekemään juuri lyhytaikaista sijaisperhetyötä, mikä on täysin eri, kuin pitkäaikaisena sijaisperheenä oleminen.

Ikuisuuskysymyksiä!
Milloin teille tulee vauva? Olisi jo aika! Tarvitsetteko kenties apua sen asian kanssa?!
Ai adoptiolapsi? Onko noi  oikeasti sinun lapsia? Mistä niitä saa ostaa?
Mikset pidä itse?! Kuinka raaskit antaa pois?

Tämä lyhytaikainen sijaishoito ja perhehoitajana toimiminen on minun työtäni. Kun olin päiväkodissa, en sieltäkään voinut lapsia kotiini ottaa.

Ja vaikka uskon, että voisin olla hyvä äiti vielä muillekin lapsille, uskon, että voin olla myös hyvä hoitaja niille lapsille, jotka kipeästi tarvitsevät apua.

Entä ne lapset, jotka iltapimeällä tarvitsevat kiireesti sijaisperhettä, kun olotila senhetkisessä paikassa vaarantuu?

Silloin paikalla olen minä tai jokin kaltaiseni perhehoitaja, valmiina vastaamaan lapsen tarpeisiin.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Lähtee, ei lähde, lähtee...

Lyhytaikaisessa sijaisperheessä pitää tottua äkillisiin muutoksiin. Tai siihen, että lapsi on vain lyhyen aikaa. Eikä ajatus olekaan olla yhtään sen pidempään, kuin on tarvis.

On silkka totuus, että joihinkin lapsiin kiintyy nopeasti ja joihinkin ei ehkä ollenkaan. Tämä tarkoittaa siis sitä, että joidenkin lasten poislähtöä odottaa ehkä hieman kovemmin, kuin toisten. Kuulostaa karulta, mutta jos mietit omaa elämääsi, niin synkkaako kemiat ihan kaikkien kanssa?

Sitten taas, jos kiintyy lapseen, sitä ehkä toivoo, että hän viipyisi edes hetken pidempään. Kun tulee tieto lapsen poislähdöstä, on alettava itse työstämään luopumista. Sillä eron hetki ei ole helppo.

Itse käyn mielessäni asiaa paljon läpi ja pohdin asioita ehkä turhankin monelta kantilta. Se on myös keino suojata itseä liian suurelta surulta.

Olen valmis!

Sitten tulee tieto, ettei lapsi vielä lähdekään!
Ensimmäisellä kerralla tulee pöllämystynyt olo. Sitten jatketaan, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun näitä lähdön hetkiä on muutamia ja ne sitten peruuntuu, alkaa itselläkin olla jo melkoinen tunteiden vuoristorata käynnissä. Parin seuraavan kerran kohdalla sitä arvuuttelee, mitenhän tässä käy?

Sitten, kun tulee ns. se viimeinen kerta, olen jo tehnyt luopumista hyvissä ajoin ja suunnitellut jo, millä täytän arkeni, kun pieni ei täytä sitä hetki hetkeltä.

Saan tiedon, ettei lähdön hetki ole sittenkään tämä!

Minut valtaa epäusko! Koko päivän pyörin saamatta mitään aikaan. Seuraavana päivänä minut valtaa pettynyt olo. Mikään ei mennyt suunnitelmien mukaisesti. Vatuloin ja märehdin ja kerään taas mieleni rippeet kasaan. Onneksi lapsi on ihana ja hän tempaisee minut jälleen mukaansa.
Lupaan, että hän saa olla luonani niin pitkään, kuin tarvitsee.
Samalla siirrän ajatukseni pitkälle tulevaisuuteen täyttäen mieleni kalenterin tyhjällä.

Seuraavana päivänä oloni on taas balanssissa ja jatkan siitä mihin jäin. Tähän arkeen tämän lapsen kanssa.

Tätä tämä työ on, lyhytaikaista sijaisvanhemmuutta. Se kestääkö se päivän vai puolivuotta, sitä ei voi  ennustaa!

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Hassut unet

Vauva herää pari kertaa yössä. Se on tällaiselle vanhalle naiselle paljon. Pitänee pitää huolta omasta jaksamisesta ja käydä ajoissa nukkumaan. Minun huono puoli on, että olen huono nukkumaan päivällä. Vaikka mielelläni pötköttelisin, uni ei kuitenkaan tule.

Herään siis vähintään pari kertaa yössä. Yleensä syöttämään vauvaa, mutta välillä myös rauhoittelemaan häntä, sillä hänestä olisi kiva puuhastella myös yöaikaan.

Hän riekkuu sängyssä niin, että välillä kun olen ottamassa häntä syömään, ensimmäisenä käsissä onkin varpaat.

Väsymys taitaa välillä tehdä itselle tepposet ja maidon lämmittäminen tuntuu tulevan uniin. Olenkin pari kertaa nähnyt unta, että olen käynyt jo lämmittämässä maitoa ja huomannut vauvan nukahtaneen sillä aikaa. Olen sitten unessa jättänyt pullon olohuoneeseen odottamaan uutta herätystä. Unessa olen sitten miettinyt, että nyt on kulunut liian kauan aikaa, jotta voisin samaa maitoa enää vauvalle tarjota.
Kun sitten oikeasti herään lämmittämään sitä maitoa, on ollut pakko käydä tarkistamassa, että onko siellä olohuoneessa todella pullo valmiina odottamassa?
Ja ei, eihän siellä ole ollut!

Todentuntuisia nämä väsyneen unet. Ja raastavinta on herätä kesken syvimpien unien toisen tahtoon.
Mutta ei auta, kuin herätä ja hoitaa hommansa!

Ja lopulta niinä yön pimeinä tunteina suloisin hetki on, kun vauva on syönyt vatsansa täyteen, inahtaa nautinnollisesti minua vasten ja vaipuu samantien uneen. Kuinka suloinen nukkuva lapsi onkaan!

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Isänpäivä

Miten teillä vietetään isänpäivää? Vai vietetäänkö?
Meillä vietetään yhdessä ollen. Nautitaan yleensä parempi aamupala ja muutenkin saatetaan laittaa parempaa ruokaa, tai käydä syömässä. Mutta tärkeintä on viettää aikaa yhdessä.

Pienempänä meidän lapset olivat innoissaan päivästä. Olivat askarrelleet päiväkodissa tai koulussa isälle kortteja ja lahjoja. Aamupalan päävastuu on kuitenkin ollut minulla, mutta pienet apurit ovat olleet mukana valmisteluissa.

Nyt paikalla on teini ja esiteini ja vauhti sen mukainen, eli kohtuu hidas. Heitä ei näkynyt keittiössä sovittuna aikana ja kun kävin heitä herättelemässä, liikehdintää tapahtui lähinnä kyljeltä toiselle. Räpsäytin valot päälle ja muistutin, että kenen isä on kyseessä. Esikoinen nousi kaikessa hiljaisuudessa, mutta kuopus lojui sängyssä siihen asti, että kaikki oli varmasti valmista. Nousi kuitenkin itse viemään tekemänsä kortin isälle samalla, kun meni häntä ”herättelemään”. Hereillähän se isä siellä oikeasti jo olikin.

Olin siis valmistellut sen hotelliaamiaisen lainalapsen kanssa. Hän sai osallistua valmisteluihin leikkimällä keittiön lattialla.
Surullista on se, että hän ei tällä kertaa päässyt viettämään päivää oman isän kanssa, eikä isä lapsensa kanssa. Lainalapsi on kuitenkin päässyt osaksi sijaisisän syliä ja isänpäivää. Saanut hoivaa ja huolenpitoa. Päivä muiden joukossa, erityismausteen kera.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Kansainvälinen adoptio päivä

Eilen oli kansainvälinen adoptio päivä.
Minun piti kyllä kirjoittaa, mutta olin lopulta niin kiireinen, että siirsin kirjoittamista iltaan ja illalla en sitten jaksanutkaan. Nukahdin sohvalle jo yhdeksän jälkeen ja siitä siirryin suoraan sänkyyn. Taitaa tämä vauva-arki kuitenkin viedä veronsa.

Mutta siis siihen adoptiopäivään. Se on kyllä juhlimisen arvoinen päivä se!
Adoptio teki meistä perheen, äidin ja isän ja lapsemme saivat vanhemmat. Oikein hyvä tapa muodostaa perhe.
Olemme aina olleet lapsillemme avoimia heidän taustoistaan ja he tietävät itsestään kaiken sen, minkä mekin. Ja he tietävät myös sen, että jos haluavat juuriaan alkaa etsimään, se on sallittua ja he saavat siihen meiltä kaiken tuen ja avun. Biologinen äiti ei uhkaa minun äitiyttäni. Olenhan saanut elää lasteni kanssa.

Jotkut aikuiset ovat sitä mieltä, ettei lapsi ymmärrä sitä, että hänellä on kaksi äitiä ja kaksi isää. Olen asiasta eri mieltä. Kyllä lapsi ymmärtää, jos hänelle jo varhain kerrotaan totuus. Hän kasvaa siihen asiaan, että hänellä on kaksi äitiä. Totuuden salaaminen on lopulta pahinta mitä voi lapselle tehdä.
Ei kannata jäädä odottamaan sitä oikeaa hetkeä, sillä mikä se voisi olla? Murrosikä? Aikuisuus? Vai mikä? Totuuden tullessa myöhemmin julki, se voi pahimmillaan pudottaa elämältä pohjan ja luottamuksen pois.
Jos se on itselle vaikea asia, kannattaa sitä käsitellä jo hyvissä ajoin.
Lapselle voi alkaa kertoa hänen omaa tarinaa jo siitä hetkestä, kun hänet saa syliin. Pienelle vauvalle jo heti silloin. Samaa tarinaa toistaa ja niin siitä tulee tuttu juttu. Siten ei tarvitse miettiä sitä oikeaa hetkeä. Ja sitten vastailla kysymyksiin lapsen ikätaso huomioiden.

Perheemme on siis kansainvälinen ja kantasuomalaisittain erilainen. Mutta meidän perheemme on tiivis tiimi, joka pitää yhtä! Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!
Kerron mielelläni kokemuksistani ja adoptiostakin, mutta arvostan hienotunteisuutta ja kunnioitusta perhettämme kohtaan.
Useat ihmiset ajattelevat adoptoidun lapsen olevan yhteiskunnan yhteinen ja näin julkista riistaa kysymyksineen. En siis jaa yleisesti lapsiani koskevaa tietoa, vaan yleisesti adoptiosta.
Meidän perheemme on kaikkine säröineen niin täydellinen. 💙💙

torstai 1. marraskuuta 2018

Kaapit tyhjäksi

Käyn kaupassa mielelläni vain pari kertaa viikossa. Ostan aina ison satsin kerralla, jotta pärjäämme monta päivää. Se helpottaa arjen suunnittelua.
Olin ajatellut mennä huomenna viikonloppukauppaan. Nyt huomasin kuitenkin, että kaapit alkavat olla jo aika tyhjät. Päivälliseen on tarpeet, mutta iltapala alkaa olla puutteellinen, samoin huominen aamupala.
En millään viitsinyt lähteä pienen kanssa nyt päivällä kauppaan, enkä pääse sinne illallakaan omien työmenojen takia. Myös puolisollani on hommia illaksi, sillä hän jää vahtimaan pikkuista ja kuskaamaan hänen kanssaan omia lapsia treeneihin.

Setti on valmis. Olisin tehnyt illaksi riisipuuroa, mutta ei meillä ollutkaan puuroriisiä. Voi leivän päälle on vähissä, joten jos aikoo syödä leipää, kannattaa tehdä lämppäreitä. Eikä mitään muitakaan päällisiä niin suuremmin ole.

Lopulta keksin sitten väsätä pannaritaikinan kaappiin jo tekeytymään ja illalla tuuppaan sen sitten vain uuniin. Sillä mennään tämä ilta. Jää sitten aamuksikin jotain. Ja sinne meni sitten viimeiset kanamunat.

Me elämme tällä hetkellä sellaisessa yltäkylläisyydessä ja valintojen mahdollisuudessa mennä kauppaan ja ostaa vaikka valmista ruokaa jokaiselle aterialle.
Toki meidänkin perheessä turvaudutaan välillä eineksiin, mutta silti koen tärkeänä opettaa lapsille myös taito loihtia kaapissa olevista aineksista jotain. Ja tänään se toteutuu pannarin muodossa.

On hyvä oppia tekemään perusruokia jo kotona asuessaan, jotta osaa sitten muutakin kuin veden keittämisen, kun muuttaa omilleen.

Teini meillä jo usein paisteleekin kanamunia ja loihtii itselleen mitä makoisampia aamupaloja tai lounaita itsekseen ollessaan. Ja kuopusta kiinnostaa ruoan laitto ylipäätään ja hän pohtiikin, että tuleekohan hänestä kokki isona?

Illasta tulee siis kiireinen ja kun tulen kotiin, tehdään puolison kanssa taas läpystä vaihto.
Tämän päivän kauppalaiskottelu kostautuu huomiselle, mihin on rynnättävä pienen kanssa jo heti aamusta, jotta pääsen kuopuksen palaveriin iltapäivällä.

Välillä koen kuitenkin iloa siitä, että syömme kaapit tyhjäksi poisheittämisen sijaan. Tyhjään kaappiin on sitten taas kiva ladata lisää ruoka-aineita.

maanantai 29. lokakuuta 2018

Syksy

Lokakuu on lopuillaan ja pian on marraskuu.
Olen nauttinut kotonaolosta paljon. Tunne on, kuin olisin vuorotteluvapaalla, vaikken tosin tiedä miltä se sellainen tuntuu, kun en ole ikinä ollut. Enkä juurikaan ehdi tekemään mitään joutavaa itselle mielekästä tekemistä.
Olen kuitenkin hypännyt perus oravanpyörästä pois tekemään muuta.
On ihanaa, kun ei tarvitse aamulla lähteä töihin. Työt kun ovat tässä kotona.
Olen tehnyt vuosia töitä, paljon töitä ilman oikeaa lomaa. Ja niin se on nytkin. Kun pidän lomaa, en saa rahaa. Mutta siitä huolimatta nautin tästä ja tämä aika tuli tarpeeseen.

Tämä syksykään ei ole ainakaan vielä masentanut minua. Aika kuluu siivillä, vaikka rytmi onkin muuttunut. Odotan myös kovasti tulevaa talvilomaa lämpimässä.

Viikonloppuna olin omien lasteni harrastustapahtumassa. Lainalapsi sai osakseen paljon ihmetystä. Osa ihmisistä on hienotunteisia ja sanoo, että arvelinkin sinun tekevän jotain tämänkaltaista työtä. Sitten osa taas hämmästelee suureen ääneen: onko teille tullut lisää lapsia? Missä välissä hänet pyöräytit? En huomannut ollenkaan! Ai päätit ottaa sitten hoitolapsen tänne mukaan?! - No enhän voi häntä kotiinkaan jättää! Tämä minun työni kun on 24/7 tehtävää. Etkö siis käy töissä ollenkaan?! Saan osakseni ihmetystä ja kummastusta ja sitten toisaalta sääliviä kommentteja.

Adoptioäitinä olen jos voi sanoa tottunut eriskummallisiin kysymyksiin ja tuijotukseen.
Nyt minua hivenen ärsyttää se sääli ja tämän työn ihmettely. Osa kyynelehtii vierelläni ja sanoo, ettei hänestä olisi tähän. No ei varmaan kaikista olekaan. Ei minustakaan ole vaikkapa tarjoilijaksi tai kokiksi vaikka kotona ruokaa laitankin.

Ja mitä tulee lasten taustoihin, niihin en voi vaikuttaa. Ja yritän itsekin olla niitä suuremmin pohtimatta, sillä minä en ole se päättävä taho. En moralisoi, enkä ota kantaa. Hoidan lapsen ja sillä hetkellä, kun hän on meillä, hän kulkee mukanani minne sitten menenkin.

Toki itsekin mietin vaikkapa yön pimeinä tunteina elämää ja sitä, miksi kortit elämään jaetaan näin? Minä en saanut biologista lasta ja hän sai, mutta ei pysty lasta hoitamaan. Mutta sitten taas pitää muistaa se ammatillisuus ja se, ettei elämässä taida aina ihan kaikkea saada, vaikka kuinka toivoisikin. Lopulta mieleni valtaa aina syvä kiitollisuus kaikesta mitä olen saanut ja sitähän on paljon.

Huomaan, että vaikka olen hyvin herkkä ja empaattinen ihminen, olen myös äärimmäisen vahva.