perjantai 19. huhtikuuta 2019

Tiemme erosivat

Viimeinen yhteinen viikko oli toisaalta ihana ja toisaalta hirvittävän raskas. Oli tapaamisia, tapaamisia ja tapaamisia. Lapsi tarrautui minuun ja minä käsittelin asioita unissani.
Eron hetki kirpaisi ja oli hivenen tuskallinen. Jäljelle jäi kaipuu. Tiedän, että hänen on hyvä siellä ja meidän elämämme jatkuu täällä.

Siivosin koko kodin, mutta silti hän tuoksuu vielä lastenhuoneessa.
Kuopuksella tuli itku ja kerroin, kuinka esimerkillinen ja huolehtiva isoveli hän on ollut.
Että pienellä oli sama tilanne, kuin omilla lapsillamme on ollut, kun olemme heidät hakeneet kotiin. Olimme pienelle välietappi ja hän sai elää ja kasvaa perheessä.

Nyt tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta. Ei tarvitse katsoa kellosta aikatauluja ja kukaan ei tarraudu minuun kiinni. On ikävä, mutta hänellä on aina paikka meidän kaikkien sydämissä. Ja tervetullut on meille käymään koska  vain. Sitä se on, kiintymys.

Nyt on kuitenkin aika ottaa tilaa itselle ja omalle perheelle. Hengähtää. Tehdä mitä huvittaa tai vaan olla tekemättä. Huomaan, että olen aika väsynyt. Olen tehnyt työtä omalla persoonallani ja antanut itsestäni kaiken 24/7 melko pitkän aikaa.
Nyt on hetki, etten suunnittele mitään.




Tahtoisin tehdä puutarhan
Sinulle vartavasten
Sillä se on tarkoitettu
iloksi pienten lasten.
Koivut loihtisin prinsessoiksi,
kuuset hyviksi haltijoiksi.
Ja sellaisia kukkia jotka
tuutivat keijukaislapsia
minä kylväisin puiden alle
Niissä puissa kasvaisi satuja
ja hauskoja tarinoita
niissä olisi ilon marjoja
ja onnen omenoita.
Jos suojelusenkelin taimia
minä vielä jostain saisin
niin polkusi varret aivan täyteen
niitä istuttaisin.
Sen puutarhan portin lukitsisin
ja avaimet käteesi toisin
Kunpa ne suojelusenkelit
minä Sinulle antaa voisin!
– Hannele Huovi –

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Lähtölaskenta

Olen surrut lähtevää lasta. Tai lähinnä sitä, että hän lähtee. Hän humpsahti osaksi meidän perhettä aivan huomaamatta. Olemme kuukausia eläneet epätietoisuudessa, mutta nyt on päivä selvillä.
Kun se päivä tuli meidän tietoon, tuntui se jotenkin tuskaisalta, vaikka toisaalta hyvältä. Rutistin lasta hieman lujemmin, kuin rutistaen palan hänestä sydämeeni. Ja siellä hän ikuisesti kulkeekin.

Alkuun pelkkä lähdön ajatteleminenkin sai minulle itkun tunteen nenänpäähän ja kuristuksen kurkkuun. Olen varmasti työstänyt asiaa paljon, sillä olenkin jo alkanut odottaa taas, että saan oman elämän haltuuni.
Se sama ilmiö on tullut, kuin muidenkin lähtiessä. Se ilon tunne omasta vapaudesta ja se mietintä, että mitä seuraavaksi?

Otan pikkuisen kanssa toki vielä kaikki irti meidän yhteisistä hetkistä, mutta samalla tiedän tarkalleen montako päivää on jäljellä.
Olen myös varannut lähdön jälkeen melko pian tapahtuvaksi pienen matkan, jolla voin nollata omaa päätäni ja tunteitani.

Samalla tässä mietin mitäs sitten taas tulevaisuudessa? Mulla kun on sellainen paha tapa tehdä montaa asiaa samaan aikaan, niin nytkin. Aloin opiskella ihan uusia juttuja tässä samalla ja nyt sitten pienenä huolena, että kuinka saan ne kaikki hoidettua.
Olen levitellyt verkkoja vähän sinne ja tänne ja katson mitä sitten syksyllä?!

Tässä työssä on hyvät ja huonot puolet, niin kuin tietty kaikissa. Olen nauttinut tästä kotona olemisesta aivan suunnattomasti! Mutta samalla tämä työ sitoo valtavasti ja jos pitäisi päästä liikkumaan, paikalla olo alkaa ahdistaa.
Nyt nautin vielä pikkuisen seurasta hetken ja sitten pidän pikku loman.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Tunteiden myllerrys

Tässä työssä tunteet myllertävät vuoristoradan lailla. Tässä työssä myös näkee paljon ja erilaisia tunnetiloja. Eikä ne kaikki suinkaan ole ilon ja onnen tunteita.

Kun lapsi on ollut pitkään, on kiintymys alkanut muodostumaan molemmin puolin. Hänestä on tullut yksi meistä, kuin vahingossa, sillä sehän ei ole se tarkoitus, kun elellään vastaanottoperheessä. Isommalle lapselle sen voi selittää, mutta pieni, joka on vailla turvallista perushoivaa kiintyy hoivan antajaan.

Ja kun tietoon tulee se pois lähdön aika, alkaa itsekin jo työstää eron hetkeä. Pieni ei sitä ymmärrä, kuin vasta silloin eron hetkellä, mutta itse sen tajuan, samoin perheeni.

Omille lapsille täytyy selittää ja kertoa reilusti lähdön koittavan. Itse kun mietin asiaa, tuntuu itku viiltävästi nenänpäässä.
On kuljettu pitkä matka yhdessä ja olen kiitollinen, että juuri minä sain häntä hoitaa. Samalla surren ja samalla iloiten mietin, että saan oman elämäni taas takaisin ja mitä kaikkea voinkaan tehdä, kun pieni ei enää asu meillä.
On ollut hirmuisen palkitsevaa nähdä pienen kasvu ja kehitys. Se on ollut todella huimaa. Toivon, että jotain pysyvää on pienen sieluun säilynyt. Ja vaikka iloitsenkin omasta elämästäni jälleen, tunnen suurta tuskaa luopumisesta. Tiedän, että toivun, mutta taitaa olla hetki hengähtää ja todella ottaa aikaa itselle, ihan itselle ja omalle perheelle.

Ja samalla kun mietin omaa tuskaani, mietin miltä biologisesta vanhemmasta tuntuu, kun joutuu luopumaan lapsestaan? Ihan syyttä ei Suomessa lapsesta joudu luopumaan, mutta se ei vähennä vanhemman tuskaa.
Tai jos mietin adoptiota ja äidin pakonsanelemaa ratkaisua antaa lapsensa pois. Sen tuskan täytyy olla viiltävää ja arven jättävää.

Olen aina ollut kiitollinen omien lasteni biologisille äideille, että ovat antaneet heille elämän, mahdollisuuden. Ja mahdollisuuden minulle tulla äidiksi.

Tämä ei ole ollut aina helppoa, mutta se on tehnyt minustakin huomaamatta vahvemman ja paljon olen elämältä lopulta saanut.

Harvoin saa kauniita sanoja ja kiitosta, mutta eilen minut yllätti viesti, joka sai samantien minut kyyneliin.
Ystaväni kirjoitti minulle näin:

Sinä olet uskomaton voimanainen! Sinulla on suuri sydän ja hirveästi tahtoa. Viet vaikka vuoren läpi sun lapset, jos niin täytyy. Sun tuki ja hoiva on avaimet Pienen elämään ja vahva perusta kasvulle. Se on ihmeellistä ja sanoinkuvaamattoman hienoa. Ihailen sun lujuuttasi ja sielusi suurta viisautta!

En odottanut näitä kauniita sanoja, tai olisi niitä tarvinnut. Mutta aamuyön tunteina, kun valvoin ja pohdin tulevaa, tiesin, että näin tämän täytyy mennä. Ja että nyt päästän pienestä irti ja lähetän eteenpäin vahvana ja elinvoimaisena kohti elämää! Hän sai minulta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsi.

                                                                     <3

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Lapsen kehitys

Lapsen kehityksen seuraaminen on niin palkitsevaa. Ja kun on ihan pienestä lapsesta kyse, sitä kehitystä tapahtuu lyhyessä ajassa paljon.
Tunne on vähän sama, kuin laitostyössä, missä näkee nuoren asettuvan aloilleen ja alkavan ottaa huolenpitoa vastaan.

Pieni kehittyy vauhdilla ja on ottanut kehitysaskeleita ylöspäin. On noussut istumaan ja siitä sitten seisomaan.
Samaan aikaan ikenistä työntyvät läpi pienet hampaat. Kaksi on jo esillä ja seuraava pari tekee kovasti tuloaan.

Ja missä tämä sitten näkyy? No yöunissa!
Lapsi nukkuu levottomasti. Itkeskelee unissaan. Herää herkästi, kun aikuinen kääntää viereisessä sängyssä kylkeä. Herättyään muistaa, että ai niin, minun piti istua. Tai ottaa pinnoista kiinni ja ponnistaa itseni seisomaan.

Kun sitten olen tunnin välein tassuttanut ja notkunut pinnasängyn laidan yli sängyn pohjalle, alkaa jo oma keho huutaa apua.
Huomaan, että molemmat jalat alkavat olla tunnottomat ja varsin puutuneiden pökkelöiden päällä seison. Alaselkä on tulessa ja mietin kiivaasti, että miten tästä pääsen oikenemaan hiljaa ja siirtymään pienen matkan omaan sänkyyn? Viimeistään siirtyminen aiheuttaa nivelissä naksahduksia ja koko homma on suuressa vaarassa!

Kun viimein pääsen sänkyyn, samalla hetkellä puoliso nousee ylös ja lähtee kohti vessaa! Peitto kahahtaa, nivelet paukkuu ja laittia naksahtelee ja narisee. Sanon tiukan huomautuksen ja käsken olla kävelemättä pitkin yötä! Saan napakan vastauksen takaisin, että toki varmasti saan mennä vessaan?!

Setti on valmis ja lapsi herää ja koko rumba alkaa alusta. Roikun pinnasängyn laidan yli sängyn pohjalle pitelemään kiemurtelevaa lasta paikoillaan, Jalat puutuvat ja liekit lyövät alaselässä.

Vannon, että on aika lapsen siirtyä omaan huoneeseen, sillä selkeästi pidämme toisiamme hereillä eri pituisen unirytmin ansiosta.
Seuraava aamupäivä kuluukin sängyn siirtämisessä lastenhuoneeseen.

Kun ilta koittaa, lapsi laitetaan lastenhuoneeseen nukkumaan. Pelkään pahinta ja kovaa huutoa.
Käyn hänen luonaan yön aikana muutaman kerran, mutta ne välit me kaikki nukumme sikeästi ja hyvin. Tassuttaminen uuteen uneen kestää hetken ja nivelet paukkuen hiivin huoneesta ulos. Vahingosta viisastuneena, olen laittanut maton pinnasängyn viereen, jotta jalkapohjani eivät liimaannu lattiaan kiinni ja aiheuta ylimääräisiä jalkojenirrotusääniä! Sekä yritän muistaa laittaa myös villasukat jalkaan lastenhuoneeseen mennessä, jotta uloshiipiminen sujuisi hipihiljaa!

Muutama yö jo takana. Alku näyttää lupaavalta, eikä lapsella ole hätää omassa huoneessaan.  Toivon, että mentäisiin parempaan suuntaan, että yökäynnit vähenisivät ja lapsi nukkuisi pidempiä pätkiä. Ja suuresti toivon, että se hammaspari työntyisi jo pian ikenien läpi, jotta olo helpottuisi!

tiistai 19. helmikuuta 2019

Lauantai-ilta

Minkälaiset muistot sinulla on lapsuutesi lauantai-illoista?
Eräänä iltana tässä muistui omat lapsuusmuistot mieleen. Olimme käyneet saunassa koko perhe ja pieninkin oli käynyt kylvyssä. Kaikki olimme puhtaita ja valmiita lauantai-illan viettoon ja tv-ohjelmiin. Ei mitään sen ihmeellisepää, mutta se tunne ja muisto läikähti lämpimänä rinnassa.

Minun vanhempani erosivat, kun olin viisi vuotias. Isä oli reissuhommissa ja äiti vuorotöissä. Vietinkin sitten paljon aikaa, erityisesti viikonloppuja isovanhemmillani. He olivat isäni vanhemmat.
Olin heidän ensimmäinen lapsenlapsi ja he pitivät minua, kuin kukkaa kämmenellä. He olivatkin varsin nuoria isovanhempia ja jaksoivat kanssani paljon.

Muistan ne lauantait. Ensin päivällä puuhasteltiin kaikenlaista ja minä leikin. Mummo leikki usein siinä omien hommien rinnalla. Oli ikään kuin leikissä mukana, vaikkei ollutkaan.
Hän oli lempeistä lempein.

Illalla lämmitettiin sauna. Se oli lauantain kohokohta. Sillä olikin varmaan ennen suurempi merkitys, kuin nykyään.
Ennen saunaa oli tietenkin siistitty koti puhtaaksi, jotta sitten saunan jälkeen sai vain olla ja nauttia olostaan.

Silloin pienenä minua kannettiin rantasaunalta sellaisessa pyyhepussissa. Se oli niin kivaa, että mummo ompeli vanhoista pyyhkeistä oikean pussin. Saunan jälkeen laitoin yöpuvun päälle ja hyppäsin pussiin. Sitten mummo tai vaari "heitti" pussin olalle ja kantoi minut pikku mäen ylös suoraan sisälle taloon.

Usein myös saunan jälkeen syötiin jotain normaalista poikkeavaa iltapalaa. Esim. keitetyt nakin kuuluvat lapsuuteeni, saunan jälkeen. Nyt aikuisena, jos joskus syön keitettyjä nakkeja, tulee heti lapsuus mieleen.

Kaiken tietenkin kruunasi televisiosta tulleet lauantaitanssit. Niitä katsottiin yhdessä. Ja sitten jossain vaiheessa väsähdin ja pääsin mummona ja vaarin viereen nukkumaan.

Tämä sama tunne tuli mieleeni siis eräänä lauantaina, kun katsoin saunanpuhtaita lapsiani ja odottelimme jotain tiettyä ohjelmaa alkavaksi ja teimme jotain vähän spesiaalimpaa iltapalaa.

Kaikkien lapsien lauantait eivät ole lämpöisiä tunnelmaltaan ja iloa täynnä.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Mahdoton vaan ei mahdoton

Kyllä lapset tuovat väriä elämään, halusi tai ei.
Meidän toinen lapsista hoitaa kaikki hommat koulut ym. itsenäisesti. Hän on aina ajallaan ja muutenkin kaikki on just eikä melkein.
Toinen taas on saanut ne kaikki haasteellisuusgeenit.
Jos se pikkulapsiaika olikin haasteellista kaikkine kommervenkkeineen, niin kyllä se nyt isompana näyttää suurempaa osaa. Pikkulapsi pienet murheet, iso lapsi isot murheet. Ja näin se taitaa valitettavasti olla.

Välillä huomaan olostani, että mulla on varmaan verenpaineet tapissa. Kiehuu yli sen verran reippaasti. Ja sitten kun tilanne on ohi, mietin, miten huvittavalta kaikki varmasti näyttääkään?

Lapseni on taitava keksimään kaikkia verukkeita, ettei asioita tarvitsisi tehdä, tai että pääsisi sieltä mistä aita on matalin.

Kuten eräänä aamuna, kun hän tuli kertomaan, kuinka kuumeinen hän on, eikä pääse kouluun. Hänellä oli oikein rekvisiittaa mukana käydessään meidän makuuhuoneessa asiaa kertomassa. Se meni täydestä läpi, kunnes menin tarkemmin häntä katsomaan. Olin jo ehtinyt laittaa opelle viestiä.
Digimittari kuitenkin paljasti edellisen lämpötilan, joka oli hyvinkin alilämpöinen, tokkopa edes hänen mittaama!
Mittasin kuumeen häneltä, eikä sitä tosiaan ollut. Pää kuitenkin kuulemma oli kovasti kipeä ja pikkaisen itkuakin hän yritti tuhertaa. Mutta ei mennyt enää läpi. Kouluun oli lähdettävä ja itse laitoin opelle uuden viestin; ei olekaan kuumeessa, tulee kouluun.

Ensin vähän hävetti laittaa viestiä. Olin tullut huijatuksi ihan kuus nolla. Mutta sitten ajattelin, että mitäs tuosta. Varmaan ihan pliisua verrattuna siihen kaikkeen mitä onkaan tulossa! Ja esimurkkua katsellessa, huomaan hänen olevan varsin kekseliäs kaveri!

Olenkin sanonut, että tämä kaikki jalo taito, mikä hänellä on pitäisi saada kanavoitua oikein! Ei pidä heittää hukkaan lähes luontaisia näyttelijän lahjoja!

Tai se sinnikkyys millä hän taistelee asioita vastaan! Kuten nukkumaanmeno, aivan pöyristyttävää, että joutuu menemään nukkumaan! Ja koska hän on lapsi, joka edelleen hyötyy rutiineista ja riittävistä yöunista, on se meidän vanhempien tehtävä valvoa, että unta tosiaan tulee saatua edes lähes riittävästi. Emme silti aina onnistu.
Joskus olemme itse heränneet alkuyön unista ihmeelliseen ääneen. Kun sitten on menty katsomaan, mistä tämä kuuluu, on se naurunremakka kuulunut kuopuksen huoneesta. Hän siellä salaa on katsonut kännykästä ohjelmia! Ja Putouksen yleisön nauru paljasti, kun ei malttanut kuulokkeita käyttää.  Se sinnikkyys, millä hän odottaa, että käymme nukkumaan, jolloin kukaan ei ole näkemässä, kun hän hiippailee hakemaan kännykän keittiöstä kännykkäparkista.
Sittemmin se kapula on siirretty meidän makkariin, jotta hänkin saisi itselleen rauhan nukkua.

Olen myös keväällä mennyt halpaan, kun lapsi oli voinut huonosti koulussa. Ope soitti ja sanoi, että tämä on sairas tämä lapsi, että pitää mennä kotiin. Sanoin, että no sitten pitää mennä. Olin silloin vielä kodin ulkopuolella töissä ja ope sanoi, että hän on niin sairas ja huonovointinen, ettei häntä voi päästää yksin liikenteeseen, kun ei tiedä pysyykö tajuissaan. Että pitää autolla hakea.

Olin pyörällä töissä ja poljin ensin hiki hatussa kotiin autoa hakemaan, jotta voin hakea erittäin sairaan ja lähes tajunnan rajamailla olevan lapseni kotiin tuntia ennen koulun päättymistä.

Kun pääsimme kotiin, huomasin, ettei hänellä oikeastaan ole mitään vikaa. Ja sitten muutaman yön päästä hän jäi kiinni ohjelmien katsomisesta yöllä. Eli hän olikin vain väsynyt! Ja siihen päälle vielä ne näyttelijänlahjat, kun ei oikein jaksanut väsyneenä tehdä kouluhommia.

Yritän olla ajan hermolla hänen kanssaan, mutten aina onnistu. Mutta sen olen sanonut, että kiinni jää aina, ennemmin tai myöhemmin. Ja yleensä se tapahtuu varsin nopeasti! Olen siis itsekin hieman harjaantunut ja pikkaisen jo jopa ylpeä tästä taidostani, etten ihan alati tule huijatuksi!

Ihanat lapset, elämä olisi varsin harmaata ilman heitä! <3

lauantai 2. helmikuuta 2019

Auto, tuo välttämätön kapistus

Ajelin omien lasten kanssa treeneihin. Äkisti autoni alkoi pitämään kummallista ääntä. Pysähdyimme bussipysäkille ja totesimme, että puhaltimessa on varmasti jotain likaa tai jäätä. Hetken sitä renkattuamme auto hiljeni.
Jatkoimme matkaa, heitin lapset treeneihin ja menin itse kauppaan.
Kaupasta lähtiessäni mittaristoon ilmestyi teksti error ja vilkut toimivat satunnaisesti. Jaahas, tällaista ei olekaan ennen tapahtunut. Ajelin treenipaikalle ja soitin isännälle. Tutkin samalla ohjekirjasta mittariston varoitusmerkkejä. Sieltä ei löytynyt erroria.
Isäntä oli kotona pikkuisen kanssa ja sovimme, että jään odottamaan lasten treenit ja koitan sitten ajella kotiin.

Treenien loputtua lähdimme autolla liikenteeseen. Error vilkkui mittaristossa edelleen, lisänä start and stop-teksti. Vilkut toimivat hitaasti jos ollenkaan. Sitten pimeni koko mittaristo.

Pääsimme kuitenkin kotiin ja rupesimme pohtimaan eri vaihtoehtoja. Kello oli jo puolikahdeksan illalla ja selvää oli, että tarvitsen autoa tulevina päivinä. Asuinsijaintimme on kohtuu sivussa, vaikkakaan ei ihan tiettömän tien päässä. Lähikauppaan on matkaa kuitenkin useita useita kilometrejä, eikä ilman autoa voi olla kovin pitkään. Ja lisänä, että pakolliset työmenot on myös hoidettava.
Lopulta paikalle kaarsi hinausauto ja vei autoni korjaamoon. Onneksi on liikkumisturva ja sen myötä pikainen selvittely mikä autossa on vikana.
Sain auton korjattuna seuraavana päivänä takaisin, mikä tietysti helpottaa elämää. Auto on myös työvälineeni, sillä se on isompi, kuin isännän auto lainalapsia ajatellen.

Meidän perheessä on kaksi autoa. Ei kovin ekologista, mutta ostettaessa on päädytty vähäpäästöisiin autoihin. Edes jotain. Emme kuitenkaan halua muuttaa kaupunkiin, sillä meidän mielestä maaseutu on lapsille parempi kasvupaikka. Ja viihdymme omassa rauhassa itsekin.

Se tarkoittaa sitten sitä, että autoja on oltava molemmilla omat ja joka paikkaan pitää mennä autolla. Lapsia saa olla kuskaamassa harrastuksiin ja kavereille.

Niin riippuvainen sitä on autosta ja harmitus on yleensä suuri, kun se auto hajoaa.