keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Työntäyteistä

Olihan työntäyteinen pitkä viikonloppu kahden pienen kanssa. Kyllähän lapset tarvitsevat aikuista paljon, enkä ollenkaan epäröinyt, ettenkö pärjäisi. Pärjäsin kyllä, vaikka ainoa hiljainen hetki oli, kun lapset nukkuivat.

Tuntuu vain, että lapsi, joka ei asu biologisten vanhempien kanssa on vain niin paljon enemmän tarvitseva. Tai siis hän on todella tarvitseva.

Onneksi minulla oli oma lapseni hyvänä apuna ja välillä puolisokin ehti apuihin.

Lapsen, jolla on monta aikuista, jotka häntä hoitaa, on todella suuri tarve tulla huomatuksi ja hyväksytyksi. Kilpailu aikuisen huomiosta on kova ja on erityisen raakaa huomata, että joutuu jakamaan huomion ja odottamaan vuoroaan. Niitä ihan tavallisia pelisääntöjä, mitä jokaisessa kodissa on, mutta erityisen kirpaisevaa tällaiselle lapselle.

Ja vaikka syliini mahtuikin kaksi lasta, tuntui välillä pahalta, kun toinen olisi halunnut minut ihan kokonaan itselleen. Nukutinkin lapsia päivällä hieman ristiin, jotta saivat aikaa myös vain itselleen. Minä aikuisena ymmärrän ajan rajallisuuden ja ajattelin levätä sitten joku toinen kerta.

Ja helpottihan työ sitten puolella, kun toinen heistä lähti meiltä pois. Nyt sitten jatkan vielä yhden kanssa ja homma on helpottanut paljon.
Silti välillä sydän vereslihalla itsellä, kun seuraa lapsen tuskaa, eikä sitä saa kokonaan pois.

Näin unta, että möin vaunut pois. Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Olenko vielä valmis lopettamaan nämä hommat? Vai jatkanko vielä vähän kevennetyin tavoin? En palaa kuitenkaan enää vanhaan, vaan uusia suunnitelmia on kovasti jo ja osa on jo aluillaan.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Vaipoissa olevat


Kävin eilen aamulla metsälenkillä koiran kanssa. Juostiin heinikkoista polkua ja molemmat nautimme luonnosta ja vapaudesta.

Odottelen tässä lapsia tulevaksi lyhyttä rupeamaa varten ja se oli viimeinen itsenäinen metsälenkki taas hetkeen.

Tulossa on pari pikkuista vaippaikäistä ja olenkin jo laitellut sängyt valmiiksi ja tuplarattaatkin tulevat ensimmäistä kertaa käyttöön.

Ajattelin sitten vielä iltasella siivoilla valmiiksi, niin saan keskittyä tuleviin lapsiin, ilman että pitää siivouksia miettiä.

Rupesin siinä sitten imuroimaan ja ihmettelin lattialla harvakseltaan löytyviä punaisia täpliä. Aargh, koiralla on alkanut juoksut. Ei kyllä antanut mitään viitettä siihen käyttäytymisellään ja minä vielä aamulla juoksutin vapaana.
On toki hyvä, että koiran keho toimii kuten pitääkin ja olinhan osannut ounastella asiaa ihan pikkumatikallakin.
Kohta talossa on kahden vaippaikäisen lisäksi myös vaipoissa oleva koira. Täytyy heittää hermot jonnekin kauas, mutta tiedän itseni, että jossain vaiheessa se koiran housujen pukeminen alkaa ärsyttää.

Siinä sitten illalla käärin matot rullalle ja pesin lattiat. Mietin tulevia juhlia ja paljaita lattioita.
No elämän makuisia asioita, ehkä vieraatkin ymmärtävät.

Näinhän se usein tuppaa tulemaan, että kaikki tai ei mitään. Mulla ainakin.




torstai 4. heinäkuuta 2019

Veriside

Joillain on vahva ja iso suku. Suku pitää paljon yhtä, tekee paljon asioista yhdessä ja heillä on yhteiset perinteet. Veriside on vahva ja menee monen asian ohitse.

Olen miettinyt tätä paljon. Kun lapsemme olivat pienempiä sain paljon ihmetystä osakseni, että eikö teillä todellakaan isovanhemmat hoida lapsia tai hae heitä vaikka päiväkodista? Tai nyt isompana, eivätkö isovanhemmat todella vie heitä treeneihin? Kyllä meillä vaan, oli usein se loppukaneetti. Ei tarvitse kuin vain soittaa, että käytkö hakemassa tai viemässä, niin aina on isovanhemmat valmiina.

No meillä ei ole niin. On toki isovanhemmat, mutta heillä on pitkälti oma elämä.  Osa heistä on vielä työelämässä ja kun lapsemme olivat pieniä, olivat he kaikki töissä. Joskus saimme lastenhoitoapua, mutta emme mitenkään säännöllisesti. Meidän lapsille se tärkein aikuinen oman perheemme lisäksi on minun siskoni.

Meidän sukumme, siis minun puolelta on kyllä viettänyt useita jouluja yhdessä, mutta enää en kaipaa niitäkään. Meillä ei ole sellaista vahvaa sidettä. Tai kait meillä on jokin side, mutta ei sellainen, kuin monessa muussa suvussa. Ja miehen puolella taas tuntuu olevan sellainen hierarkia ja lapset ovat eri asemassa hyvinkin pitkälti siitä syystä, että kuka on kenenkin lapsi.

Olen huomannut tässä vuosien varrella, että kaikkein kiintein side ja suhde on syntynyt ihmisiin, kehen ei ole verisidettä ja geeniperimää.
Meillä ei ole yhteistä geeniperimää omien lastemme kanssa, mutta he ovat mitä suurimmassa määrin meidän omia lapsia. Puhun aina omista lapsista, en meidän adoptoiduista lapsista.

Osaan meillä hoidossa olleista lapsista tai sanotaanko nyt, että yhteen, on muodostunut erittäin vahva tunneside. Emme ole hänen biologisia vanhempiaan, mutta hän on meille äärimmäisen tärkeä. Ja on aika ihanaa, että hänen biologiset vanhemmatkin arvostavat sitä ja antavat meidän viettää aikaa yhdessä. Lapsi käy meillä säännöllisen epäsäännöllisesti ja se oli kait kohtalon kirjoihin ja kansiin kirjoitettu, että asiat menivät juuri näin. Ja miten ihanaa lapselle, että hänellä on monta ihmistä elämässä, ketä häntä rakastaa. Myös ne biologiset vanhemmat, vaikkei heidän luona voikaan asua tällä hetkellä.

Meidän perheessämme ei siis kenelläkään kierrä yhteinen veri, eikä geenit. Silti me olemme vahva tiimi, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niin kuin Muskettisoturit sanovat. Ja niitä koettelemuksia onkin viime aikoina ollut melko paljon, jolloin olemme kerääntyneet tiiviiksi joukoksi yhdessä miettimään ratkaisua asioihin ja tukemaan sitä, ketä asia sillä hetkellä koskee.

Veri on vettä sakeampaa, sanotaan. Ehkä ehkä, mutta minulle tai perheellemme sillä ei ole mitään merkitystä. Kun erään keskustelun jälkeen kysyin esikoiseltani, että ollaanko me kavereita? Hän vastasi, että ei. Me ollaan perhettä!

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Harhaa

Nyt ollaan oltu tyhjillään tässä tovi. Nopeasti siihen tottuu, ettei ole hoidettavia ja saa vain olla oman perheen kesken. Ja koska lapset ovat jo isoja, on mun oma kulkeminenkin todella vapaata. Eivät juuri kulje mihinkään mukana ja elävät teiniaikataulua näin kesälomalla.

Tässä sitten eräänä iltana katsottiin koko perheen voimin telkkaria olkkarissa. Itse makoilin sohvalla ja samalla selailin kännykkää. Olin vallan keskittynyt siihen puhelimeen, kunnes kuului lapsen itkua. Se oli kyllä todella selvää ja kuului läheltä. Nousin hätäpäissäni istumaan hölmistyneenä, että vauva itkee! Samalla tajusin itkun tulevan telkkarista. Sanoinkin, että tuli todella hölmö ja epätodellinen olo. Että tiesin, ettei meillä ole vauvaa, mutta silti melkein uskoin itkuääneen, että nyt se vauva heräsi kesken unien. 
Niin se mieli tekee välillä tepposet, kun on pitkään elänyt vauvaelämää, eikä sitten kohta eläkään. 

Niin vai olisiko se ollutkin enne? Se oli se yksi yhteydenotto aamulla ja lupauduin ottamaan uuden pienen lomahoitoon lähitulevaisuudessa. 

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

HIljaisuus

Pikkuvarpaat on taas muuttaneet pois meiltä. On hiljaista. Melkein humisee, kun on niin hiljaista. Vaikka totta on, että kyllähän näistä omistakin ääntä lähtee. Mutta rytmit ja rutiinit taas muuttuu. Ei tarvitse aamu- ja iltapuuroa keitellä.

On jotenkin yllättävää miten nopeasti sitä tottuu pieneen. Ja siihen, että äkisti täällä on uusi lapsi. Lapsen lähdön jälkeen sitä miettii, että tämmöinenkö se mun oma perhe on?

Yllättävää on myös se, kuinka nopeasti lapseen itse kiintyy. Lapsen lähdön hetkellä meillä omat perheenjäsenet kyselevät, että tuleeko ikävä? Osaa tulee osaa ei. Se on karu totuus.

Yllättävintä kaikista on mielestäni se, että puolisoni sanoo näiden ihan pienien kohdalta, että kyllähän sitä vähän ikävä tulee. Sanoo mies, joka ei halua enempää lapsia meidän perheeseen. Siinä on pieni ristiriita. Vaikka isyys sopii hänelle ja häneltä lapsen hoitaminen luonnistuu hyvin. Hän on myös varsin komea näky pitäessään pientä sylissä.

Kuinka paljon sitä vielä oppiikaan uusia juttuja puolisostaan, jonka kanssa on viettänyt suuren osan elämästään ja sitä luulisi, että ajatuksetkin synkronoituu ihan vain telepaattisesti.

Tänään nautin siis hitaan aamun ja rauhallisen aamupalan. Kävin tuulettamassa ajatuksiani koiran kanssa metsälenkillä. Sinne pääsee rattailla niin huonosti. Metsä ja luonto on mulle tärkeitä ja siellä ajatukset rientävät virtana.

Keskityn nyt omiin lapsiin, lomailuun, opintoihin ja uutena juttuna ryhdymme sijaishoitajiksi eräälle meillä olleelle lapselle. Se on kyllä ihan todella ihana juttu! Katsotaan mitä lomailun jälkeen?

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Toisen loma on toisen kiire

On ollut jotenkin todella kiireistä. Omien lasten menot ennen koulujen loppumista, sekä sitten lainalapsen menot.
Meidän perheen kuviot ovat muutenkin muuttuneet ja puoliso tekee nyt todella paljon töitä ja on pois tästä arjesta. Ei kuitenkaan olla erottu, että sitä ei kannata tässä ajatella.
Kuitenkin se vaikuttaa arkeen niin, että minä hoidan sitten pääosin kodin ja lapset, myös sen lainalapsen.

On myös tapahtumassa muita juttuja, mistä en vielä tohdi kertoa, mutta sekin muuttaa tätä hommaa. Ja sitten ne mun omat jutut, eli opiskelut. On siis ollut paljon pohdintaa, mille kaikelle riittää aikaa ja energiaa? Todennäköisesti tämä setti tulee muuttumaan, mutta vielä meillä pikkuvarpaat tepsuttaa.

Omilla lapsilla alkoi kesäloma ja kuopus onkin sitä mieltä, että koska hänellä on kesäloma, hänen kuuluu vain saada olla ja levätä. Ja koska minulla ei ole päivisin oikein mitään, koska olen vaan kotona, ennätän kyllä tehdä kaikki kotityöt itse, sekä pystyttää hänelle teltan takapihalle, jotta hän pääsee sinne huilaamaan!

Muistutin, että kesälomaa on ainoastaan koulusta, että kotityöt eivät katoa koskaan mihinkään! Meillä on lapsilla omat kotityöt, mitä he tekevät. Ja mitä taas tähän minun lorvehtimiseen tulee, niin teen täällä kotona töitä ihan jokaisena minuuttina vuorokaudesta ja siihen vielä ne kotityöt päälle! Isänsä muistuttikin, ettei tämä ole mikään hotelli tai palvelutalo ja siitä päästiinkin siihen, että pitäisiköhän kuopukselle hakea paikka palvelutalosta? Sellainen paikka, missä hänet hoidettaisiin vuoteeseen kahden hoitajan toimesta?! Ja hän siinä samalla pitelisi iPhonea käsissään ja pelailisi samalla.

No ei vaiskaan, mutta orastava murrosikä nostaa kyllä päätään ja saa suusta (lapsen suusta siis) lipsahtelemaan jos vaikka mitä kummallista! Ihan ei aina meinaa oma huumori riittää, vaikka monesti sitten jälkeenpäin kuitenkin naurattaa. Että jos alan näyttää loppukesästä harmaahapsiselta mummolta, niin vetelehtivä murrosikä sen on saanut aikaan.

Että jännä nähdä, kuinka loman tarpeessa olen tämän lasten loman jälkeen? Hyvä puoli heidän iässään on se, että teinithän elävät jo ihan tutkimusten mukaan pari vuotta nuudeleilla ja sitä meilläkin tapahtuu. Joten minun ei tarvitse ottaa huolta ruoka-asioista. Kunhan on kerran päivässä normi päivällinen, muuten tekevät itse itselleen evästä ja useinhan se on sitä nuudelia. Katson vaan, että sitä on kaapissa riittävästi, etteivät teinit kuole nälkään!


keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Työ vie mennessään

Työ on taas vienyt mennessään, eikä ehdi haikailla menneitä. Vapaata ehti olla piirun verran vajaat kolme viikkoa. Olisin voinut kyllä lomailla pidempäänkin, mutta kun soitto tuli, kuulosti lapsi siltä, että sopii tähän meidän perheeseen. Joten tässä sitä taas ollaan. Sitä kuinka kauan, on mahdoton sanoa.

Aika on lentänyt muutenkin ihan siivillä ja omien lasten koulu on pian loppumassa. Kesäloma häämöttää ihan nurkan takana ja on kyllä ihana, että lapset saavat ansaitun tauon ja levon koulutyöhön. Molemmat tuntuvat olevan sen tarpeessa.

Ja on kyllä ihan käsittämätöntä, miten aika rientää! Esikoinen onkin sitten syksyllä menossa peruskoulun viimeiselle luokalle. Ihan käsittämätöntä! Vastahan hän oli aivan pikkuinen.

Jos meillä ei olisi näitä pieni hoitolapsia, olisi meno kotona varsin erilaista. Hiljaista, tai ainakin välillä hiljaista. Eri tavalla, kuin näiden pienten kanssa. Ei ainakaan sitä pienten itkua.

Mopoprojekti onkin jo tuossa pihalla ja mopon korjaaminen ja laittelu lievittääkin sitä tuskaa, ettei sitä mopokorttia saa vielä tässä kesällä.

Isoja lapsia. Ja sitten sitä aina miettii kerta toisensa jälkeen, että mitä sitä vanhana alkaisi tekemään? Kuinka pitkään tekee tätä työtä? Tekisikö välillä jotain muuta?

Tässä työssä on jännä sävy. Viihdyn hyvin kotona ja nautinkin eri vuoden ajoista niiden mukaan.
Ja kun talo on tyhjänä hoitolapsista, sitä odottaa ja miettii, että kukahan meille tulee seuraavaksi? Ja kun se puhelin soi, adrenaliini virtaa kehossa ja se alku on jännittävä. Kun lapsi alkaa asettumaan taloksi ja tottuu talon tavoille ja perheenjäseniin, niin sitten alkaakin jo miettiä, että kauankohan tämä lapsi on täällä? Ja sitten koko homma alkaa taas alusta. Ja välillä sitä pohtii, että vieläkö jatkan?
On siis hyviä päiviä ja on sitten niitä huonoja päiviä. Ihan kuten muissakin töissä.

Mutta nyt siis lasketaan kuitenkin niitä viimeisiä koulupäiviä. Ja tiedän, että kun lapset ovat olleet lomalla puolet kesälomasta, alan odottaa jo loman loppumista ja arkeen palaamista. Jossain kohtaa se puolille päiville makaaminen alkaa ottaa kupoliin. Elävät niin eri rytmissä, nukkuvat suurimman osan vuorokaudesta.