Powered By Blogger

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Mitä kuuluu elämäämme nyt?

Edellisestä kerrasta onkin aikaa. Olen ollut useasti aikeissa kirjoittaa, mutta aina tulee jotain muuta.
Vastaanottotoiminta on tauolla, mutta minulla on käynyt lomitettavia lapsia sovitusti hoidossa. Elämä on tällä hetkellä sillisalaattia. Opiskelen ja teen montaa eri työtä. Teen omia juttuja oman yrityksen kautta ja toivon, että se ottaa tuulta purjeisiin niin, että voin jättää sekalaiset muut työt kokonaan tai edes suurimmaksi määrin pois.

Jännästi se kulkee se elämän virta. En ollut tätä mitenkään suunnitellut, mutta ehkä joku muu oli! Asiat vain kulkivat tähän pisteeseen.

Hieman ikävöin vastaanottotoimintaa, sillä se on osittain minulle kuin kutsumus. Mutta se ei sovi tämän hetkiseen tilanteeseen lainkaan. Ja vaikka olen tällä hetkellä tauolla, epäilen etten tule jatkamaan toimkintaa enää. En ainakaan lähiaikoina. Mitä sitten tulevaisuus tuo tullessaan, sen aika näyttää.

Onnekseni meille jäi toistaiseksi oleva kontakti erääseen meillä asuneeseen lapseen ja nautinkin kovasti niistä hetkistä, kun hän on meillä. Olen vähän kuin isovanhemman roolissa, vaikka en mummo olekaan. Mutta omat lapset ovat jo niin isoja, etteivät he tarvitse minua niin sataprosenttisesti koko ajan. Kun hän on meillä kyläilemässä, olenkin hänen kanssaan ihan satasella. Ja jos hän nauttiikin olostaan meillä, niin mekin nautimme koko perhe hänen seurastaan ja meillä on kaikilla hymyt herkässä. On jälleen ihana seurata pienen lapsen kasvua ja kehitystä ja nauraa kaikille hassutuksille.
Ja myönnän, että nautin kovasti niistä hetkistä ja se lieventää hieman sitä surua, etten voi jatkaa enää omaa vastaanottotoimintaa.

Ja mitä käy lopulta tälle blogille? Varmaan melko vähiin jää kirjoittelu. Omat lapset ovat jo niin isoja ja heillä on jo omat jutut. Adoptio ei vaikuta enää meidän arjessa kovin. Se on osa meidän elämää aina, mutta adoptio-odotus, alkutaipale ja suuri mietintä, johtuuko jokin oirehdinta adoptiosta, on jo vähän takanapäin. Toki se adoptio saattaa näkyä läpi elämän, muutenkin kuin ihonvärissä. Mutta se on osa persoonaa ja sen kanssa on opittava elämään.
Ehkä joskus kirjoittelen vielä jotain? Nyt olen itse kuin pisara elämässä, soljun virran mukana ja katson mihin se vie.

Kiitos kun olit mukana lukemassa! Aurinkoista syksyä!

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Työntäyteistä

Olihan työntäyteinen pitkä viikonloppu kahden pienen kanssa. Kyllähän lapset tarvitsevat aikuista paljon, enkä ollenkaan epäröinyt, ettenkö pärjäisi. Pärjäsin kyllä, vaikka ainoa hiljainen hetki oli, kun lapset nukkuivat.

Tuntuu vain, että lapsi, joka ei asu biologisten vanhempien kanssa on vain niin paljon enemmän tarvitseva. Tai siis hän on todella tarvitseva.

Onneksi minulla oli oma lapseni hyvänä apuna ja välillä puolisokin ehti apuihin.

Lapsen, jolla on monta aikuista, jotka häntä hoitaa, on todella suuri tarve tulla huomatuksi ja hyväksytyksi. Kilpailu aikuisen huomiosta on kova ja on erityisen raakaa huomata, että joutuu jakamaan huomion ja odottamaan vuoroaan. Niitä ihan tavallisia pelisääntöjä, mitä jokaisessa kodissa on, mutta erityisen kirpaisevaa tällaiselle lapselle.

Ja vaikka syliini mahtuikin kaksi lasta, tuntui välillä pahalta, kun toinen olisi halunnut minut ihan kokonaan itselleen. Nukutinkin lapsia päivällä hieman ristiin, jotta saivat aikaa myös vain itselleen. Minä aikuisena ymmärrän ajan rajallisuuden ja ajattelin levätä sitten joku toinen kerta.

Ja helpottihan työ sitten puolella, kun toinen heistä lähti meiltä pois. Nyt sitten jatkan vielä yhden kanssa ja homma on helpottanut paljon.
Silti välillä sydän vereslihalla itsellä, kun seuraa lapsen tuskaa, eikä sitä saa kokonaan pois.

Näin unta, että möin vaunut pois. Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Olenko vielä valmis lopettamaan nämä hommat? Vai jatkanko vielä vähän kevennetyin tavoin? En palaa kuitenkaan enää vanhaan, vaan uusia suunnitelmia on kovasti jo ja osa on jo aluillaan.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Vaipoissa olevat


Kävin eilen aamulla metsälenkillä koiran kanssa. Juostiin heinikkoista polkua ja molemmat nautimme luonnosta ja vapaudesta.

Odottelen tässä lapsia tulevaksi lyhyttä rupeamaa varten ja se oli viimeinen itsenäinen metsälenkki taas hetkeen.

Tulossa on pari pikkuista vaippaikäistä ja olenkin jo laitellut sängyt valmiiksi ja tuplarattaatkin tulevat ensimmäistä kertaa käyttöön.

Ajattelin sitten vielä iltasella siivoilla valmiiksi, niin saan keskittyä tuleviin lapsiin, ilman että pitää siivouksia miettiä.

Rupesin siinä sitten imuroimaan ja ihmettelin lattialla harvakseltaan löytyviä punaisia täpliä. Aargh, koiralla on alkanut juoksut. Ei kyllä antanut mitään viitettä siihen käyttäytymisellään ja minä vielä aamulla juoksutin vapaana.
On toki hyvä, että koiran keho toimii kuten pitääkin ja olinhan osannut ounastella asiaa ihan pikkumatikallakin.
Kohta talossa on kahden vaippaikäisen lisäksi myös vaipoissa oleva koira. Täytyy heittää hermot jonnekin kauas, mutta tiedän itseni, että jossain vaiheessa se koiran housujen pukeminen alkaa ärsyttää.

Siinä sitten illalla käärin matot rullalle ja pesin lattiat. Mietin tulevia juhlia ja paljaita lattioita.
No elämän makuisia asioita, ehkä vieraatkin ymmärtävät.

Näinhän se usein tuppaa tulemaan, että kaikki tai ei mitään. Mulla ainakin.




torstai 4. heinäkuuta 2019

Veriside

Joillain on vahva ja iso suku. Suku pitää paljon yhtä, tekee paljon asioista yhdessä ja heillä on yhteiset perinteet. Veriside on vahva ja menee monen asian ohitse.

Olen miettinyt tätä paljon. Kun lapsemme olivat pienempiä sain paljon ihmetystä osakseni, että eikö teillä todellakaan isovanhemmat hoida lapsia tai hae heitä vaikka päiväkodista? Tai nyt isompana, eivätkö isovanhemmat todella vie heitä treeneihin? Kyllä meillä vaan, oli usein se loppukaneetti. Ei tarvitse kuin vain soittaa, että käytkö hakemassa tai viemässä, niin aina on isovanhemmat valmiina.

No meillä ei ole niin. On toki isovanhemmat, mutta heillä on pitkälti oma elämä.  Osa heistä on vielä työelämässä ja kun lapsemme olivat pieniä, olivat he kaikki töissä. Joskus saimme lastenhoitoapua, mutta emme mitenkään säännöllisesti. Meidän lapsille se tärkein aikuinen oman perheemme lisäksi on minun siskoni.

Meidän sukumme, siis minun puolelta on kyllä viettänyt useita jouluja yhdessä, mutta enää en kaipaa niitäkään. Meillä ei ole sellaista vahvaa sidettä. Tai kait meillä on jokin side, mutta ei sellainen, kuin monessa muussa suvussa. Ja miehen puolella taas tuntuu olevan sellainen hierarkia ja lapset ovat eri asemassa hyvinkin pitkälti siitä syystä, että kuka on kenenkin lapsi.

Olen huomannut tässä vuosien varrella, että kaikkein kiintein side ja suhde on syntynyt ihmisiin, kehen ei ole verisidettä ja geeniperimää.
Meillä ei ole yhteistä geeniperimää omien lastemme kanssa, mutta he ovat mitä suurimmassa määrin meidän omia lapsia. Puhun aina omista lapsista, en meidän adoptoiduista lapsista.

Osaan meillä hoidossa olleista lapsista tai sanotaanko nyt, että yhteen, on muodostunut erittäin vahva tunneside. Emme ole hänen biologisia vanhempiaan, mutta hän on meille äärimmäisen tärkeä. Ja on aika ihanaa, että hänen biologiset vanhemmatkin arvostavat sitä ja antavat meidän viettää aikaa yhdessä. Lapsi käy meillä säännöllisen epäsäännöllisesti ja se oli kait kohtalon kirjoihin ja kansiin kirjoitettu, että asiat menivät juuri näin. Ja miten ihanaa lapselle, että hänellä on monta ihmistä elämässä, ketä häntä rakastaa. Myös ne biologiset vanhemmat, vaikkei heidän luona voikaan asua tällä hetkellä.

Meidän perheessämme ei siis kenelläkään kierrä yhteinen veri, eikä geenit. Silti me olemme vahva tiimi, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niin kuin Muskettisoturit sanovat. Ja niitä koettelemuksia onkin viime aikoina ollut melko paljon, jolloin olemme kerääntyneet tiiviiksi joukoksi yhdessä miettimään ratkaisua asioihin ja tukemaan sitä, ketä asia sillä hetkellä koskee.

Veri on vettä sakeampaa, sanotaan. Ehkä ehkä, mutta minulle tai perheellemme sillä ei ole mitään merkitystä. Kun erään keskustelun jälkeen kysyin esikoiseltani, että ollaanko me kavereita? Hän vastasi, että ei. Me ollaan perhettä!

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Harhaa

Nyt ollaan oltu tyhjillään tässä tovi. Nopeasti siihen tottuu, ettei ole hoidettavia ja saa vain olla oman perheen kesken. Ja koska lapset ovat jo isoja, on mun oma kulkeminenkin todella vapaata. Eivät juuri kulje mihinkään mukana ja elävät teiniaikataulua näin kesälomalla.

Tässä sitten eräänä iltana katsottiin koko perheen voimin telkkaria olkkarissa. Itse makoilin sohvalla ja samalla selailin kännykkää. Olin vallan keskittynyt siihen puhelimeen, kunnes kuului lapsen itkua. Se oli kyllä todella selvää ja kuului läheltä. Nousin hätäpäissäni istumaan hölmistyneenä, että vauva itkee! Samalla tajusin itkun tulevan telkkarista. Sanoinkin, että tuli todella hölmö ja epätodellinen olo. Että tiesin, ettei meillä ole vauvaa, mutta silti melkein uskoin itkuääneen, että nyt se vauva heräsi kesken unien. 
Niin se mieli tekee välillä tepposet, kun on pitkään elänyt vauvaelämää, eikä sitten kohta eläkään. 

Niin vai olisiko se ollutkin enne? Se oli se yksi yhteydenotto aamulla ja lupauduin ottamaan uuden pienen lomahoitoon lähitulevaisuudessa. 

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

HIljaisuus

Pikkuvarpaat on taas muuttaneet pois meiltä. On hiljaista. Melkein humisee, kun on niin hiljaista. Vaikka totta on, että kyllähän näistä omistakin ääntä lähtee. Mutta rytmit ja rutiinit taas muuttuu. Ei tarvitse aamu- ja iltapuuroa keitellä.

On jotenkin yllättävää miten nopeasti sitä tottuu pieneen. Ja siihen, että äkisti täällä on uusi lapsi. Lapsen lähdön jälkeen sitä miettii, että tämmöinenkö se mun oma perhe on?

Yllättävää on myös se, kuinka nopeasti lapseen itse kiintyy. Lapsen lähdön hetkellä meillä omat perheenjäsenet kyselevät, että tuleeko ikävä? Osaa tulee osaa ei. Se on karu totuus.

Yllättävintä kaikista on mielestäni se, että puolisoni sanoo näiden ihan pienien kohdalta, että kyllähän sitä vähän ikävä tulee. Sanoo mies, joka ei halua enempää lapsia meidän perheeseen. Siinä on pieni ristiriita. Vaikka isyys sopii hänelle ja häneltä lapsen hoitaminen luonnistuu hyvin. Hän on myös varsin komea näky pitäessään pientä sylissä.

Kuinka paljon sitä vielä oppiikaan uusia juttuja puolisostaan, jonka kanssa on viettänyt suuren osan elämästään ja sitä luulisi, että ajatuksetkin synkronoituu ihan vain telepaattisesti.

Tänään nautin siis hitaan aamun ja rauhallisen aamupalan. Kävin tuulettamassa ajatuksiani koiran kanssa metsälenkillä. Sinne pääsee rattailla niin huonosti. Metsä ja luonto on mulle tärkeitä ja siellä ajatukset rientävät virtana.

Keskityn nyt omiin lapsiin, lomailuun, opintoihin ja uutena juttuna ryhdymme sijaishoitajiksi eräälle meillä olleelle lapselle. Se on kyllä ihan todella ihana juttu! Katsotaan mitä lomailun jälkeen?

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Toisen loma on toisen kiire

On ollut jotenkin todella kiireistä. Omien lasten menot ennen koulujen loppumista, sekä sitten lainalapsen menot.
Meidän perheen kuviot ovat muutenkin muuttuneet ja puoliso tekee nyt todella paljon töitä ja on pois tästä arjesta. Ei kuitenkaan olla erottu, että sitä ei kannata tässä ajatella.
Kuitenkin se vaikuttaa arkeen niin, että minä hoidan sitten pääosin kodin ja lapset, myös sen lainalapsen.

On myös tapahtumassa muita juttuja, mistä en vielä tohdi kertoa, mutta sekin muuttaa tätä hommaa. Ja sitten ne mun omat jutut, eli opiskelut. On siis ollut paljon pohdintaa, mille kaikelle riittää aikaa ja energiaa? Todennäköisesti tämä setti tulee muuttumaan, mutta vielä meillä pikkuvarpaat tepsuttaa.

Omilla lapsilla alkoi kesäloma ja kuopus onkin sitä mieltä, että koska hänellä on kesäloma, hänen kuuluu vain saada olla ja levätä. Ja koska minulla ei ole päivisin oikein mitään, koska olen vaan kotona, ennätän kyllä tehdä kaikki kotityöt itse, sekä pystyttää hänelle teltan takapihalle, jotta hän pääsee sinne huilaamaan!

Muistutin, että kesälomaa on ainoastaan koulusta, että kotityöt eivät katoa koskaan mihinkään! Meillä on lapsilla omat kotityöt, mitä he tekevät. Ja mitä taas tähän minun lorvehtimiseen tulee, niin teen täällä kotona töitä ihan jokaisena minuuttina vuorokaudesta ja siihen vielä ne kotityöt päälle! Isänsä muistuttikin, ettei tämä ole mikään hotelli tai palvelutalo ja siitä päästiinkin siihen, että pitäisiköhän kuopukselle hakea paikka palvelutalosta? Sellainen paikka, missä hänet hoidettaisiin vuoteeseen kahden hoitajan toimesta?! Ja hän siinä samalla pitelisi iPhonea käsissään ja pelailisi samalla.

No ei vaiskaan, mutta orastava murrosikä nostaa kyllä päätään ja saa suusta (lapsen suusta siis) lipsahtelemaan jos vaikka mitä kummallista! Ihan ei aina meinaa oma huumori riittää, vaikka monesti sitten jälkeenpäin kuitenkin naurattaa. Että jos alan näyttää loppukesästä harmaahapsiselta mummolta, niin vetelehtivä murrosikä sen on saanut aikaan.

Että jännä nähdä, kuinka loman tarpeessa olen tämän lasten loman jälkeen? Hyvä puoli heidän iässään on se, että teinithän elävät jo ihan tutkimusten mukaan pari vuotta nuudeleilla ja sitä meilläkin tapahtuu. Joten minun ei tarvitse ottaa huolta ruoka-asioista. Kunhan on kerran päivässä normi päivällinen, muuten tekevät itse itselleen evästä ja useinhan se on sitä nuudelia. Katson vaan, että sitä on kaapissa riittävästi, etteivät teinit kuole nälkään!