Tunteiden myllerrys

Tässä työssä tunteet myllertävät vuoristoradan lailla. Tässä työssä myös näkee paljon ja erilaisia tunnetiloja. Eikä ne kaikki suinkaan ole ilon ja onnen tunteita.

Kun lapsi on ollut pitkään, on kiintymys alkanut muodostumaan molemmin puolin. Hänestä on tullut yksi meistä, kuin vahingossa, sillä sehän ei ole se tarkoitus, kun elellään vastaanottoperheessä. Isommalle lapselle sen voi selittää, mutta pieni, joka on vailla turvallista perushoivaa kiintyy hoivan antajaan.

Ja kun tietoon tulee se pois lähdön aika, alkaa itsekin jo työstää eron hetkeä. Pieni ei sitä ymmärrä, kuin vasta silloin eron hetkellä, mutta itse sen tajuan, samoin perheeni.

Omille lapsille täytyy selittää ja kertoa reilusti lähdön koittavan. Itse kun mietin asiaa, tuntuu itku viiltävästi nenänpäässä.
On kuljettu pitkä matka yhdessä ja olen kiitollinen, että juuri minä sain häntä hoitaa. Samalla surren ja samalla iloiten mietin, että saan oman elämäni taas takaisin ja mitä kaikkea voinkaan tehdä, kun pieni ei enää asu meillä.
On ollut hirmuisen palkitsevaa nähdä pienen kasvu ja kehitys. Se on ollut todella huimaa. Toivon, että jotain pysyvää on pienen sieluun säilynyt. Ja vaikka iloitsenkin omasta elämästäni jälleen, tunnen suurta tuskaa luopumisesta. Tiedän, että toivun, mutta taitaa olla hetki hengähtää ja todella ottaa aikaa itselle, ihan itselle ja omalle perheelle.

Ja samalla kun mietin omaa tuskaani, mietin miltä biologisesta vanhemmasta tuntuu, kun joutuu luopumaan lapsestaan? Ihan syyttä ei Suomessa lapsesta joudu luopumaan, mutta se ei vähennä vanhemman tuskaa.
Tai jos mietin adoptiota ja äidin pakonsanelemaa ratkaisua antaa lapsensa pois. Sen tuskan täytyy olla viiltävää ja arven jättävää.

Olen aina ollut kiitollinen omien lasteni biologisille äideille, että ovat antaneet heille elämän, mahdollisuuden. Ja mahdollisuuden minulle tulla äidiksi.

Tämä ei ole ollut aina helppoa, mutta se on tehnyt minustakin huomaamatta vahvemman ja paljon olen elämältä lopulta saanut.

Harvoin saa kauniita sanoja ja kiitosta, mutta eilen minut yllätti viesti, joka sai samantien minut kyyneliin.
Ystaväni kirjoitti minulle näin:

Sinä olet uskomaton voimanainen! Sinulla on suuri sydän ja hirveästi tahtoa. Viet vaikka vuoren läpi sun lapset, jos niin täytyy. Sun tuki ja hoiva on avaimet Pienen elämään ja vahva perusta kasvulle. Se on ihmeellistä ja sanoinkuvaamattoman hienoa. Ihailen sun lujuuttasi ja sielusi suurta viisautta!

En odottanut näitä kauniita sanoja, tai olisi niitä tarvinnut. Mutta aamuyön tunteina, kun valvoin ja pohdin tulevaa, tiesin, että näin tämän täytyy mennä. Ja että nyt päästän pienestä irti ja lähetän eteenpäin vahvana ja elinvoimaisena kohti elämää! Hän sai minulta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsi.

                                                                     <3

Lapsen kehitys

Lapsen kehityksen seuraaminen on niin palkitsevaa. Ja kun on ihan pienestä lapsesta kyse, sitä kehitystä tapahtuu lyhyessä ajassa paljon.
Tunne on vähän sama, kuin laitostyössä, missä näkee nuoren asettuvan aloilleen ja alkavan ottaa huolenpitoa vastaan.

Pieni kehittyy vauhdilla ja on ottanut kehitysaskeleita ylöspäin. On noussut istumaan ja siitä sitten seisomaan.
Samaan aikaan ikenistä työntyvät läpi pienet hampaat. Kaksi on jo esillä ja seuraava pari tekee kovasti tuloaan.

Ja missä tämä sitten näkyy? No yöunissa!
Lapsi nukkuu levottomasti. Itkeskelee unissaan. Herää herkästi, kun aikuinen kääntää viereisessä sängyssä kylkeä. Herättyään muistaa, että ai niin, minun piti istua. Tai ottaa pinnoista kiinni ja ponnistaa itseni seisomaan.

Kun sitten olen tunnin välein tassuttanut ja notkunut pinnasängyn laidan yli sängyn pohjalle, alkaa jo oma keho huutaa apua.
Huomaan, että molemmat jalat alkavat olla tunnottomat ja varsin puutuneiden pökkelöiden päällä seison. Alaselkä on tulessa ja mietin kiivaasti, että miten tästä pääsen oikenemaan hiljaa ja siirtymään pienen matkan omaan sänkyyn? Viimeistään siirtyminen aiheuttaa nivelissä naksahduksia ja koko homma on suuressa vaarassa!

Kun viimein pääsen sänkyyn, samalla hetkellä puoliso nousee ylös ja lähtee kohti vessaa! Peitto kahahtaa, nivelet paukkuu ja laittia naksahtelee ja narisee. Sanon tiukan huomautuksen ja käsken olla kävelemättä pitkin yötä! Saan napakan vastauksen takaisin, että toki varmasti saan mennä vessaan?!

Setti on valmis ja lapsi herää ja koko rumba alkaa alusta. Roikun pinnasängyn laidan yli sängyn pohjalle pitelemään kiemurtelevaa lasta paikoillaan, Jalat puutuvat ja liekit lyövät alaselässä.

Vannon, että on aika lapsen siirtyä omaan huoneeseen, sillä selkeästi pidämme toisiamme hereillä eri pituisen unirytmin ansiosta.
Seuraava aamupäivä kuluukin sängyn siirtämisessä lastenhuoneeseen.

Kun ilta koittaa, lapsi laitetaan lastenhuoneeseen nukkumaan. Pelkään pahinta ja kovaa huutoa.
Käyn hänen luonaan yön aikana muutaman kerran, mutta ne välit me kaikki nukumme sikeästi ja hyvin. Tassuttaminen uuteen uneen kestää hetken ja nivelet paukkuen hiivin huoneesta ulos. Vahingosta viisastuneena, olen laittanut maton pinnasängyn viereen, jotta jalkapohjani eivät liimaannu lattiaan kiinni ja aiheuta ylimääräisiä jalkojenirrotusääniä! Sekä yritän muistaa laittaa myös villasukat jalkaan lastenhuoneeseen mennessä, jotta uloshiipiminen sujuisi hipihiljaa!

Muutama yö jo takana. Alku näyttää lupaavalta, eikä lapsella ole hätää omassa huoneessaan.  Toivon, että mentäisiin parempaan suuntaan, että yökäynnit vähenisivät ja lapsi nukkuisi pidempiä pätkiä. Ja suuresti toivon, että se hammaspari työntyisi jo pian ikenien läpi, jotta olo helpottuisi!