Työ vie mennessään

Työ on taas vienyt mennessään, eikä ehdi haikailla menneitä. Vapaata ehti olla piirun verran vajaat kolme viikkoa. Olisin voinut kyllä lomailla pidempäänkin, mutta kun soitto tuli, kuulosti lapsi siltä, että sopii tähän meidän perheeseen. Joten tässä sitä taas ollaan. Sitä kuinka kauan, on mahdoton sanoa.

Aika on lentänyt muutenkin ihan siivillä ja omien lasten koulu on pian loppumassa. Kesäloma häämöttää ihan nurkan takana ja on kyllä ihana, että lapset saavat ansaitun tauon ja levon koulutyöhön. Molemmat tuntuvat olevan sen tarpeessa.

Ja on kyllä ihan käsittämätöntä, miten aika rientää! Esikoinen onkin sitten syksyllä menossa peruskoulun viimeiselle luokalle. Ihan käsittämätöntä! Vastahan hän oli aivan pikkuinen.

Jos meillä ei olisi näitä pieni hoitolapsia, olisi meno kotona varsin erilaista. Hiljaista, tai ainakin välillä hiljaista. Eri tavalla, kuin näiden pienten kanssa. Ei ainakaan sitä pienten itkua.

Mopoprojekti onkin jo tuossa pihalla ja mopon korjaaminen ja laittelu lievittääkin sitä tuskaa, ettei sitä mopokorttia saa vielä tässä kesällä.

Isoja lapsia. Ja sitten sitä aina miettii kerta toisensa jälkeen, että mitä sitä vanhana alkaisi tekemään? Kuinka pitkään tekee tätä työtä? Tekisikö välillä jotain muuta?

Tässä työssä on jännä sävy. Viihdyn hyvin kotona ja nautinkin eri vuoden ajoista niiden mukaan.
Ja kun talo on tyhjänä hoitolapsista, sitä odottaa ja miettii, että kukahan meille tulee seuraavaksi? Ja kun se puhelin soi, adrenaliini virtaa kehossa ja se alku on jännittävä. Kun lapsi alkaa asettumaan taloksi ja tottuu talon tavoille ja perheenjäseniin, niin sitten alkaakin jo miettiä, että kauankohan tämä lapsi on täällä? Ja sitten koko homma alkaa taas alusta. Ja välillä sitä pohtii, että vieläkö jatkan?
On siis hyviä päiviä ja on sitten niitä huonoja päiviä. Ihan kuten muissakin töissä.

Mutta nyt siis lasketaan kuitenkin niitä viimeisiä koulupäiviä. Ja tiedän, että kun lapset ovat olleet lomalla puolet kesälomasta, alan odottaa jo loman loppumista ja arkeen palaamista. Jossain kohtaa se puolille päiville makaaminen alkaa ottaa kupoliin. Elävät niin eri rytmissä, nukkuvat suurimman osan vuorokaudesta.

Äitienpäivä

Äitienpäivänä aina mietin omaa äitiyttäni, sekä äitejä, jotka antoi lapsilleni elämän. Olen heistä niin kiitollinen. He antoivat minulle mahdollisuuden tulla äidiksi.
Ei meillä äitienpäivää sen ihmeemmin vietetä, mutta usein on aamupalat tarjolla valmiina ja itse tehty kortti. Pienempänä niitä itsetehtyjä lahjoja oli enemmänkin, mutta enää ei koulussa niihin panosteta näiden isojen lasten osalta. Mutta läsnäolo riittää. Se, että me ollaan yhdessä ja tehdään jotain mukavaa.

Olen palannut jälleen työhön kiinni. Pikkuiruiset varpaat tepottavat jälleen meidän lattioita pitkin.
Eilinen äitienpäivä mietitytti myös hänen vuokseen. Hänen äitinsä oli kotona ilman lastaan. Lähetimme kuitenkin kuvaterveiset. Ja onhan se niin, että ei sitä äitiyttä kukaan ota pois, vaikka lapsi ei kotona olisikaan. Ja tämän toivon jokaisen äidin muistavan sillä hetkellä, kun se elämä kirpaisee.

Pieni lapsi rytmittää siis jälleen meidän arkea. Se kuinka kauan tällä kertaa, jää nähtäväksi.

Äitiys

Minusta tuli äiti neljätoista vuotta sitten. Miten monta vuotta siitä onkaan! Tuntuu, kuin se olisi ollut eilen, se päivä, jolloin sain lapseni syliini ensimmäisen kerran. Se tunne oli sanoin kuvaamaton, enkä unohda sitä ikinä. Se ei ollut pelkkää onnea, vaan se oli myös pelkoa, sillä alku ei ollut sellainen, kuin olimme kuvitelleet.
Kaikki kääntyi lopulta hyväksi ja pääsimme kotiin. Niin, minusta tuli äiti Aasiassa. Olin kantanut lastani sydämessäni jo pitkään, enemmän kuin sen yhdeksän kuukautta.

Joku toinen nainen synnytti lapseni ja antoi hänelle elämän. Minun tehtäväni on opettaa häntä elämään tätä elämää.
Sain myöhemmin vielä toisenkin lapsen, myöskin Aasiassa. Vanhemmuus ei aina ole helppoa, mutta minut se vei mennessään. Kuljin pitkän tien äitiyteen, enkä vaihtaisi mitään pois.

Lapsena leikin paljon nukeilla. Minulla oli ihanat nukenvaunut ja vauvanukkeja. Leikin äitiä. Suurin haaveeni oli saada perhe ja tulla äidiksi.

Ja se pettymys, kun se ei ollutkaan helppoa. Adoptio on varsin pitkä ja vaiheikas prosessi ja siinä ollaan mitä suurimmassa määrin muiden armoilla. Joku ensin päätää, että kelpaatko adoptiovanhemmaksi. Sitten mietitään kelpaatko kohdemaahan. Keräillään papereita ja mietitään minkälaisia tarpeita lapsella saa olla, jotta kykenen vastaamaan hänen tarpeisiin. Odotetaan vielä lopullista hyväksyntää kohdemaasta. Odotetaan, että joku päättää, kuka lapsi sopii juuri meidän perheeseen. Odotetaan, että joku soittaa ja kertoo minun tulleen äidiksi.
Ja niillä molemmilla kerroilla se joku soitti miehelleni ja kertoi hänen tulleen isäksi.
Ja sitten ihmiset ihmettelevät miksi se odottaminen on niin rankkaa!

Silti koen, että kannatti! Olen saanut lapsiltani paljon ja on ollut ihana seurata heidän kasvua ja kehitystä. Luopumisen tuskaa kehitysvaiheen päättyessä ja innolla kohti seuraavaa kehitysvaihetta.

Lopulta me elämme ihan tavallista arkea iloineen ja suruineen, vaikka he eivät minun kohdusta syntyneetkään.

Tänään hain esikoisen koulusta. Muistutin, että hän teki minusta äidin ja kuinka rakas hän onkaan<3
Söimme puoliksi herkkupatukan sen kunniaksi!

Omat kipupisteet

Kuopus sanoi eilen, että hän on jo ihan tottunut siihen, ettei pieni ole meillä enää.
Hetken mietin asiaa ja niin minäkin. Pieni haikea ikävä on kuitenkin vieläkin.

Pridessa puhuttiin, että elämä sijaislasten kanssa voi nostaa pintaan omia vanhoja kipuja.
Ja kyllä, niin voi tosiaan käydä. Minulle kävi niin. Tämä viimeisin nosti vahvoja kiputuntoja esiin. Tunnistin sen kyllä heti ja puolison kanssa niistä puhuttiin. Onni on, että on puoliso jolle niitä kertoa ja joka ymmärtää, sillä yhtä matkaa tätä polkua on kuljettu kipuineen kaikkineen.

Olin jo ajatellut, että on asioita, jotka on käsitelty ja kuopattu. Jännä miten se vanha haava ratkeaa auki ja tuska vyöryy tunteisiin ja joka soluun. Se näyttäytyi lopulta suurena väsymisenä. Tiedän ja tunnen tämän olevan työtä ja pystyin ne kiitettävästi erottamaan. Mikä on minun omaa vanhaa ja mikä tähän työhön liittyvää. Ja koska halusin hoitaa työn hyvin, annoin lapselle itsestäni kaiken sillä hetkellä, kun hän sitä tarvitsi. Ja lopussa se oli paljon. Siirsin syrjään kaiken muun, paitsi toki normaalin elämisen ja keskityin työhön ja siihen, että kaikki menisi hänen kohdallaan mahdollisimman kivuttomasti. Ja niin se varmasti menikin, niin hyvin kuin vain mahdollista. Adoptioäitinä tiedän, että vahva alku kantaa pitkälle ja sen halusin pienelle tarjota.


Kun pieni viime syksynä muutti meille, moni sanoi, ettei pystyisi tuohon. Moni itki. Ajattelin silloin, että onpa kummallista. Ja ehkä vähän ajattelen niin vieläkin. Mutta olen myös oppinut, että olen äärimmäisen vahva. Ja että olen saanut hurjan paljon elämältä. En ehkä kaikkia niitä mitä palavasti joskus halusin, mutta kovin värikästä tämä on ollut ja kokemukset ovat monet sellaisia, mitä ihmiset eivät usein koe.

Reissussa ollessamme nautin omien lasteni seurasta sataprosenttisesti ja muistin taas mikä onnen tyttö olenkaan, että olen saanut kaksi omaa kultaa kotiini.


Värikästä polkuani tallailen ja ovet ovat avoinna uudelle!