Kuopus sanoi eilen, että hän on jo ihan tottunut siihen, ettei pieni ole meillä enää.
Hetken mietin asiaa ja niin minäkin. Pieni haikea ikävä on kuitenkin vieläkin.
Pridessa puhuttiin, että elämä sijaislasten kanssa voi nostaa pintaan omia vanhoja kipuja.
Ja kyllä, niin voi tosiaan käydä. Minulle kävi niin. Tämä viimeisin nosti vahvoja kiputuntoja esiin. Tunnistin sen kyllä heti ja puolison kanssa niistä puhuttiin. Onni on, että on puoliso jolle niitä kertoa ja joka ymmärtää, sillä yhtä matkaa tätä polkua on kuljettu kipuineen kaikkineen.
Olin jo ajatellut, että on asioita, jotka on käsitelty ja kuopattu. Jännä miten se vanha haava ratkeaa auki ja tuska vyöryy tunteisiin ja joka soluun. Se näyttäytyi lopulta suurena väsymisenä. Tiedän ja tunnen tämän olevan työtä ja pystyin ne kiitettävästi erottamaan. Mikä on minun omaa vanhaa ja mikä tähän työhön liittyvää. Ja koska halusin hoitaa työn hyvin, annoin lapselle itsestäni kaiken sillä hetkellä, kun hän sitä tarvitsi. Ja lopussa se oli paljon. Siirsin syrjään kaiken muun, paitsi toki normaalin elämisen ja keskityin työhön ja siihen, että kaikki menisi hänen kohdallaan mahdollisimman kivuttomasti. Ja niin se varmasti menikin, niin hyvin kuin vain mahdollista. Adoptioäitinä tiedän, että vahva alku kantaa pitkälle ja sen halusin pienelle tarjota.
Kun pieni viime syksynä muutti meille, moni sanoi, ettei pystyisi tuohon. Moni itki. Ajattelin silloin, että onpa kummallista. Ja ehkä vähän ajattelen niin vieläkin. Mutta olen myös oppinut, että olen äärimmäisen vahva. Ja että olen saanut hurjan paljon elämältä. En ehkä kaikkia niitä mitä palavasti joskus halusin, mutta kovin värikästä tämä on ollut ja kokemukset ovat monet sellaisia, mitä ihmiset eivät usein koe.
Reissussa ollessamme nautin omien lasteni seurasta sataprosenttisesti ja muistin taas mikä onnen tyttö olenkaan, että olen saanut kaksi omaa kultaa kotiini.
Värikästä polkuani tallailen ja ovet ovat avoinna uudelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti