Mitä kuuluu elämäämme nyt?

Edellisestä kerrasta onkin aikaa. Olen ollut useasti aikeissa kirjoittaa, mutta aina tulee jotain muuta.
Vastaanottotoiminta on tauolla, mutta minulla on käynyt lomitettavia lapsia sovitusti hoidossa. Elämä on tällä hetkellä sillisalaattia. Opiskelen ja teen montaa eri työtä. Teen omia juttuja oman yrityksen kautta ja toivon, että se ottaa tuulta purjeisiin niin, että voin jättää sekalaiset muut työt kokonaan tai edes suurimmaksi määrin pois.

Jännästi se kulkee se elämän virta. En ollut tätä mitenkään suunnitellut, mutta ehkä joku muu oli! Asiat vain kulkivat tähän pisteeseen.

Hieman ikävöin vastaanottotoimintaa, sillä se on osittain minulle kuin kutsumus. Mutta se ei sovi tämän hetkiseen tilanteeseen lainkaan. Ja vaikka olen tällä hetkellä tauolla, epäilen etten tule jatkamaan toimkintaa enää. En ainakaan lähiaikoina. Mitä sitten tulevaisuus tuo tullessaan, sen aika näyttää.

Onnekseni meille jäi toistaiseksi oleva kontakti erääseen meillä asuneeseen lapseen ja nautinkin kovasti niistä hetkistä, kun hän on meillä. Olen vähän kuin isovanhemman roolissa, vaikka en mummo olekaan. Mutta omat lapset ovat jo niin isoja, etteivät he tarvitse minua niin sataprosenttisesti koko ajan. Kun hän on meillä kyläilemässä, olenkin hänen kanssaan ihan satasella. Ja jos hän nauttiikin olostaan meillä, niin mekin nautimme koko perhe hänen seurastaan ja meillä on kaikilla hymyt herkässä. On jälleen ihana seurata pienen lapsen kasvua ja kehitystä ja nauraa kaikille hassutuksille.
Ja myönnän, että nautin kovasti niistä hetkistä ja se lieventää hieman sitä surua, etten voi jatkaa enää omaa vastaanottotoimintaa.

Ja mitä käy lopulta tälle blogille? Varmaan melko vähiin jää kirjoittelu. Omat lapset ovat jo niin isoja ja heillä on jo omat jutut. Adoptio ei vaikuta enää meidän arjessa kovin. Se on osa meidän elämää aina, mutta adoptio-odotus, alkutaipale ja suuri mietintä, johtuuko jokin oirehdinta adoptiosta, on jo vähän takanapäin. Toki se adoptio saattaa näkyä läpi elämän, muutenkin kuin ihonvärissä. Mutta se on osa persoonaa ja sen kanssa on opittava elämään.
Ehkä joskus kirjoittelen vielä jotain? Nyt olen itse kuin pisara elämässä, soljun virran mukana ja katson mihin se vie.

Kiitos kun olit mukana lukemassa! Aurinkoista syksyä!

Työntäyteistä

Olihan työntäyteinen pitkä viikonloppu kahden pienen kanssa. Kyllähän lapset tarvitsevat aikuista paljon, enkä ollenkaan epäröinyt, ettenkö pärjäisi. Pärjäsin kyllä, vaikka ainoa hiljainen hetki oli, kun lapset nukkuivat.

Tuntuu vain, että lapsi, joka ei asu biologisten vanhempien kanssa on vain niin paljon enemmän tarvitseva. Tai siis hän on todella tarvitseva.

Onneksi minulla oli oma lapseni hyvänä apuna ja välillä puolisokin ehti apuihin.

Lapsen, jolla on monta aikuista, jotka häntä hoitaa, on todella suuri tarve tulla huomatuksi ja hyväksytyksi. Kilpailu aikuisen huomiosta on kova ja on erityisen raakaa huomata, että joutuu jakamaan huomion ja odottamaan vuoroaan. Niitä ihan tavallisia pelisääntöjä, mitä jokaisessa kodissa on, mutta erityisen kirpaisevaa tällaiselle lapselle.

Ja vaikka syliini mahtuikin kaksi lasta, tuntui välillä pahalta, kun toinen olisi halunnut minut ihan kokonaan itselleen. Nukutinkin lapsia päivällä hieman ristiin, jotta saivat aikaa myös vain itselleen. Minä aikuisena ymmärrän ajan rajallisuuden ja ajattelin levätä sitten joku toinen kerta.

Ja helpottihan työ sitten puolella, kun toinen heistä lähti meiltä pois. Nyt sitten jatkan vielä yhden kanssa ja homma on helpottanut paljon.
Silti välillä sydän vereslihalla itsellä, kun seuraa lapsen tuskaa, eikä sitä saa kokonaan pois.

Näin unta, että möin vaunut pois. Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Olenko vielä valmis lopettamaan nämä hommat? Vai jatkanko vielä vähän kevennetyin tavoin? En palaa kuitenkaan enää vanhaan, vaan uusia suunnitelmia on kovasti jo ja osa on jo aluillaan.

Vaipoissa olevat

Kävin eilen aamulla metsälenkillä koiran kanssa. Juostiin heinikkoista polkua ja molemmat nautimme luonnosta ja vapaudesta.

Odottelen tässä lapsia tulevaksi lyhyttä rupeamaa varten ja se oli viimeinen itsenäinen metsälenkki taas hetkeen.

Tulossa on pari pikkuista vaippaikäistä ja olenkin jo laitellut sängyt valmiiksi ja tuplarattaatkin tulevat ensimmäistä kertaa käyttöön.

Ajattelin sitten vielä iltasella siivoilla valmiiksi, niin saan keskittyä tuleviin lapsiin, ilman että pitää siivouksia miettiä.

Rupesin siinä sitten imuroimaan ja ihmettelin lattialla harvakseltaan löytyviä punaisia täpliä. Aargh, koiralla on alkanut juoksut. Ei kyllä antanut mitään viitettä siihen käyttäytymisellään ja minä vielä aamulla juoksutin vapaana.
On toki hyvä, että koiran keho toimii kuten pitääkin ja olinhan osannut ounastella asiaa ihan pikkumatikallakin.
Kohta talossa on kahden vaippaikäisen lisäksi myös vaipoissa oleva koira. Täytyy heittää hermot jonnekin kauas, mutta tiedän itseni, että jossain vaiheessa se koiran housujen pukeminen alkaa ärsyttää.

Siinä sitten illalla käärin matot rullalle ja pesin lattiat. Mietin tulevia juhlia ja paljaita lattioita.
No elämän makuisia asioita, ehkä vieraatkin ymmärtävät.

Näinhän se usein tuppaa tulemaan, että kaikki tai ei mitään. Mulla ainakin.

Veriside

Joillain on vahva ja iso suku. Suku pitää paljon yhtä, tekee paljon asioista yhdessä ja heillä on yhteiset perinteet. Veriside on vahva ja menee monen asian ohitse.

Olen miettinyt tätä paljon. Kun lapsemme olivat pienempiä sain paljon ihmetystä osakseni, että eikö teillä todellakaan isovanhemmat hoida lapsia tai hae heitä vaikka päiväkodista? Tai nyt isompana, eivätkö isovanhemmat todella vie heitä treeneihin? Kyllä meillä vaan, oli usein se loppukaneetti. Ei tarvitse kuin vain soittaa, että käytkö hakemassa tai viemässä, niin aina on isovanhemmat valmiina.

No meillä ei ole niin. On toki isovanhemmat, mutta heillä on pitkälti oma elämä.  Osa heistä on vielä työelämässä ja kun lapsemme olivat pieniä, olivat he kaikki töissä. Joskus saimme lastenhoitoapua, mutta emme mitenkään säännöllisesti. Meidän lapsille se tärkein aikuinen oman perheemme lisäksi on minun siskoni.

Meidän sukumme, siis minun puolelta on kyllä viettänyt useita jouluja yhdessä, mutta enää en kaipaa niitäkään. Meillä ei ole sellaista vahvaa sidettä. Tai kait meillä on jokin side, mutta ei sellainen, kuin monessa muussa suvussa. Ja miehen puolella taas tuntuu olevan sellainen hierarkia ja lapset ovat eri asemassa hyvinkin pitkälti siitä syystä, että kuka on kenenkin lapsi.

Olen huomannut tässä vuosien varrella, että kaikkein kiintein side ja suhde on syntynyt ihmisiin, kehen ei ole verisidettä ja geeniperimää.
Meillä ei ole yhteistä geeniperimää omien lastemme kanssa, mutta he ovat mitä suurimmassa määrin meidän omia lapsia. Puhun aina omista lapsista, en meidän adoptoiduista lapsista.

Osaan meillä hoidossa olleista lapsista tai sanotaanko nyt, että yhteen, on muodostunut erittäin vahva tunneside. Emme ole hänen biologisia vanhempiaan, mutta hän on meille äärimmäisen tärkeä. Ja on aika ihanaa, että hänen biologiset vanhemmatkin arvostavat sitä ja antavat meidän viettää aikaa yhdessä. Lapsi käy meillä säännöllisen epäsäännöllisesti ja se oli kait kohtalon kirjoihin ja kansiin kirjoitettu, että asiat menivät juuri näin. Ja miten ihanaa lapselle, että hänellä on monta ihmistä elämässä, ketä häntä rakastaa. Myös ne biologiset vanhemmat, vaikkei heidän luona voikaan asua tällä hetkellä.

Meidän perheessämme ei siis kenelläkään kierrä yhteinen veri, eikä geenit. Silti me olemme vahva tiimi, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niin kuin Muskettisoturit sanovat. Ja niitä koettelemuksia onkin viime aikoina ollut melko paljon, jolloin olemme kerääntyneet tiiviiksi joukoksi yhdessä miettimään ratkaisua asioihin ja tukemaan sitä, ketä asia sillä hetkellä koskee.

Veri on vettä sakeampaa, sanotaan. Ehkä ehkä, mutta minulle tai perheellemme sillä ei ole mitään merkitystä. Kun erään keskustelun jälkeen kysyin esikoiseltani, että ollaanko me kavereita? Hän vastasi, että ei. Me ollaan perhettä!

Harhaa

Nyt ollaan oltu tyhjillään tässä tovi. Nopeasti siihen tottuu, ettei ole hoidettavia ja saa vain olla oman perheen kesken. Ja koska lapset ovat jo isoja, on mun oma kulkeminenkin todella vapaata. Eivät juuri kulje mihinkään mukana ja elävät teiniaikataulua näin kesälomalla.

Tässä sitten eräänä iltana katsottiin koko perheen voimin telkkaria olkkarissa. Itse makoilin sohvalla ja samalla selailin kännykkää. Olin vallan keskittynyt siihen puhelimeen, kunnes kuului lapsen itkua. Se oli kyllä todella selvää ja kuului läheltä. Nousin hätäpäissäni istumaan hölmistyneenä, että vauva itkee! Samalla tajusin itkun tulevan telkkarista. Sanoinkin, että tuli todella hölmö ja epätodellinen olo. Että tiesin, ettei meillä ole vauvaa, mutta silti melkein uskoin itkuääneen, että nyt se vauva heräsi kesken unien. 

Niin se mieli tekee välillä tepposet, kun on pitkään elänyt vauvaelämää, eikä sitten kohta eläkään. 

Niin vai olisiko se ollutkin enne? Se oli se yksi yhteydenotto aamulla ja lupauduin ottamaan uuden pienen lomahoitoon lähitulevaisuudessa. 

HIljaisuus

Pikkuvarpaat on taas muuttaneet pois meiltä. On hiljaista. Melkein humisee, kun on niin hiljaista. Vaikka totta on, että kyllähän näistä omistakin ääntä lähtee. Mutta rytmit ja rutiinit taas muuttuu. Ei tarvitse aamu- ja iltapuuroa keitellä.

On jotenkin yllättävää miten nopeasti sitä tottuu pieneen. Ja siihen, että äkisti täällä on uusi lapsi. Lapsen lähdön jälkeen sitä miettii, että tämmöinenkö se mun oma perhe on?

Yllättävää on myös se, kuinka nopeasti lapseen itse kiintyy. Lapsen lähdön hetkellä meillä omat perheenjäsenet kyselevät, että tuleeko ikävä? Osaa tulee osaa ei. Se on karu totuus.

Yllättävintä kaikista on mielestäni se, että puolisoni sanoo näiden ihan pienien kohdalta, että kyllähän sitä vähän ikävä tulee. Sanoo mies, joka ei halua enempää lapsia meidän perheeseen. Siinä on pieni ristiriita. Vaikka isyys sopii hänelle ja häneltä lapsen hoitaminen luonnistuu hyvin. Hän on myös varsin komea näky pitäessään pientä sylissä.

Kuinka paljon sitä vielä oppiikaan uusia juttuja puolisostaan, jonka kanssa on viettänyt suuren osan elämästään ja sitä luulisi, että ajatuksetkin synkronoituu ihan vain telepaattisesti.

Tänään nautin siis hitaan aamun ja rauhallisen aamupalan. Kävin tuulettamassa ajatuksiani koiran kanssa metsälenkillä. Sinne pääsee rattailla niin huonosti. Metsä ja luonto on mulle tärkeitä ja siellä ajatukset rientävät virtana.

Keskityn nyt omiin lapsiin, lomailuun, opintoihin ja uutena juttuna ryhdymme sijaishoitajiksi eräälle meillä olleelle lapselle. Se on kyllä ihan todella ihana juttu! Katsotaan mitä lomailun jälkeen?

Toisen loma on toisen kiire

On ollut jotenkin todella kiireistä. Omien lasten menot ennen koulujen loppumista, sekä sitten lainalapsen menot.
Meidän perheen kuviot ovat muutenkin muuttuneet ja puoliso tekee nyt todella paljon töitä ja on pois tästä arjesta. Ei kuitenkaan olla erottu, että sitä ei kannata tässä ajatella.
Kuitenkin se vaikuttaa arkeen niin, että minä hoidan sitten pääosin kodin ja lapset, myös sen lainalapsen.

On myös tapahtumassa muita juttuja, mistä en vielä tohdi kertoa, mutta sekin muuttaa tätä hommaa. Ja sitten ne mun omat jutut, eli opiskelut. On siis ollut paljon pohdintaa, mille kaikelle riittää aikaa ja energiaa? Todennäköisesti tämä setti tulee muuttumaan, mutta vielä meillä pikkuvarpaat tepsuttaa.

Omilla lapsilla alkoi kesäloma ja kuopus onkin sitä mieltä, että koska hänellä on kesäloma, hänen kuuluu vain saada olla ja levätä. Ja koska minulla ei ole päivisin oikein mitään, koska olen vaan kotona, ennätän kyllä tehdä kaikki kotityöt itse, sekä pystyttää hänelle teltan takapihalle, jotta hän pääsee sinne huilaamaan!

Muistutin, että kesälomaa on ainoastaan koulusta, että kotityöt eivät katoa koskaan mihinkään! Meillä on lapsilla omat kotityöt, mitä he tekevät. Ja mitä taas tähän minun lorvehtimiseen tulee, niin teen täällä kotona töitä ihan jokaisena minuuttina vuorokaudesta ja siihen vielä ne kotityöt päälle! Isänsä muistuttikin, ettei tämä ole mikään hotelli tai palvelutalo ja siitä päästiinkin siihen, että pitäisiköhän kuopukselle hakea paikka palvelutalosta? Sellainen paikka, missä hänet hoidettaisiin vuoteeseen kahden hoitajan toimesta?! Ja hän siinä samalla pitelisi iPhonea käsissään ja pelailisi samalla.

No ei vaiskaan, mutta orastava murrosikä nostaa kyllä päätään ja saa suusta (lapsen suusta siis) lipsahtelemaan jos vaikka mitä kummallista! Ihan ei aina meinaa oma huumori riittää, vaikka monesti sitten jälkeenpäin kuitenkin naurattaa. Että jos alan näyttää loppukesästä harmaahapsiselta mummolta, niin vetelehtivä murrosikä sen on saanut aikaan.

Että jännä nähdä, kuinka loman tarpeessa olen tämän lasten loman jälkeen? Hyvä puoli heidän iässään on se, että teinithän elävät jo ihan tutkimusten mukaan pari vuotta nuudeleilla ja sitä meilläkin tapahtuu. Joten minun ei tarvitse ottaa huolta ruoka-asioista. Kunhan on kerran päivässä normi päivällinen, muuten tekevät itse itselleen evästä ja useinhan se on sitä nuudelia. Katson vaan, että sitä on kaapissa riittävästi, etteivät teinit kuole nälkään!

Työ vie mennessään

Työ on taas vienyt mennessään, eikä ehdi haikailla menneitä. Vapaata ehti olla piirun verran vajaat kolme viikkoa. Olisin voinut kyllä lomailla pidempäänkin, mutta kun soitto tuli, kuulosti lapsi siltä, että sopii tähän meidän perheeseen. Joten tässä sitä taas ollaan. Sitä kuinka kauan, on mahdoton sanoa.

Aika on lentänyt muutenkin ihan siivillä ja omien lasten koulu on pian loppumassa. Kesäloma häämöttää ihan nurkan takana ja on kyllä ihana, että lapset saavat ansaitun tauon ja levon koulutyöhön. Molemmat tuntuvat olevan sen tarpeessa.

Ja on kyllä ihan käsittämätöntä, miten aika rientää! Esikoinen onkin sitten syksyllä menossa peruskoulun viimeiselle luokalle. Ihan käsittämätöntä! Vastahan hän oli aivan pikkuinen.

Jos meillä ei olisi näitä pieni hoitolapsia, olisi meno kotona varsin erilaista. Hiljaista, tai ainakin välillä hiljaista. Eri tavalla, kuin näiden pienten kanssa. Ei ainakaan sitä pienten itkua.

Mopoprojekti onkin jo tuossa pihalla ja mopon korjaaminen ja laittelu lievittääkin sitä tuskaa, ettei sitä mopokorttia saa vielä tässä kesällä.

Isoja lapsia. Ja sitten sitä aina miettii kerta toisensa jälkeen, että mitä sitä vanhana alkaisi tekemään? Kuinka pitkään tekee tätä työtä? Tekisikö välillä jotain muuta?

Tässä työssä on jännä sävy. Viihdyn hyvin kotona ja nautinkin eri vuoden ajoista niiden mukaan.
Ja kun talo on tyhjänä hoitolapsista, sitä odottaa ja miettii, että kukahan meille tulee seuraavaksi? Ja kun se puhelin soi, adrenaliini virtaa kehossa ja se alku on jännittävä. Kun lapsi alkaa asettumaan taloksi ja tottuu talon tavoille ja perheenjäseniin, niin sitten alkaakin jo miettiä, että kauankohan tämä lapsi on täällä? Ja sitten koko homma alkaa taas alusta. Ja välillä sitä pohtii, että vieläkö jatkan?
On siis hyviä päiviä ja on sitten niitä huonoja päiviä. Ihan kuten muissakin töissä.

Mutta nyt siis lasketaan kuitenkin niitä viimeisiä koulupäiviä. Ja tiedän, että kun lapset ovat olleet lomalla puolet kesälomasta, alan odottaa jo loman loppumista ja arkeen palaamista. Jossain kohtaa se puolille päiville makaaminen alkaa ottaa kupoliin. Elävät niin eri rytmissä, nukkuvat suurimman osan vuorokaudesta.

Äitienpäivä

Äitienpäivänä aina mietin omaa äitiyttäni, sekä äitejä, jotka antoi lapsilleni elämän. Olen heistä niin kiitollinen. He antoivat minulle mahdollisuuden tulla äidiksi.
Ei meillä äitienpäivää sen ihmeemmin vietetä, mutta usein on aamupalat tarjolla valmiina ja itse tehty kortti. Pienempänä niitä itsetehtyjä lahjoja oli enemmänkin, mutta enää ei koulussa niihin panosteta näiden isojen lasten osalta. Mutta läsnäolo riittää. Se, että me ollaan yhdessä ja tehdään jotain mukavaa.

Olen palannut jälleen työhön kiinni. Pikkuiruiset varpaat tepottavat jälleen meidän lattioita pitkin.
Eilinen äitienpäivä mietitytti myös hänen vuokseen. Hänen äitinsä oli kotona ilman lastaan. Lähetimme kuitenkin kuvaterveiset. Ja onhan se niin, että ei sitä äitiyttä kukaan ota pois, vaikka lapsi ei kotona olisikaan. Ja tämän toivon jokaisen äidin muistavan sillä hetkellä, kun se elämä kirpaisee.

Pieni lapsi rytmittää siis jälleen meidän arkea. Se kuinka kauan tällä kertaa, jää nähtäväksi.

Äitiys

Minusta tuli äiti neljätoista vuotta sitten. Miten monta vuotta siitä onkaan! Tuntuu, kuin se olisi ollut eilen, se päivä, jolloin sain lapseni syliini ensimmäisen kerran. Se tunne oli sanoin kuvaamaton, enkä unohda sitä ikinä. Se ei ollut pelkkää onnea, vaan se oli myös pelkoa, sillä alku ei ollut sellainen, kuin olimme kuvitelleet.
Kaikki kääntyi lopulta hyväksi ja pääsimme kotiin. Niin, minusta tuli äiti Aasiassa. Olin kantanut lastani sydämessäni jo pitkään, enemmän kuin sen yhdeksän kuukautta.

Joku toinen nainen synnytti lapseni ja antoi hänelle elämän. Minun tehtäväni on opettaa häntä elämään tätä elämää.
Sain myöhemmin vielä toisenkin lapsen, myöskin Aasiassa. Vanhemmuus ei aina ole helppoa, mutta minut se vei mennessään. Kuljin pitkän tien äitiyteen, enkä vaihtaisi mitään pois.

Lapsena leikin paljon nukeilla. Minulla oli ihanat nukenvaunut ja vauvanukkeja. Leikin äitiä. Suurin haaveeni oli saada perhe ja tulla äidiksi.

Ja se pettymys, kun se ei ollutkaan helppoa. Adoptio on varsin pitkä ja vaiheikas prosessi ja siinä ollaan mitä suurimmassa määrin muiden armoilla. Joku ensin päätää, että kelpaatko adoptiovanhemmaksi. Sitten mietitään kelpaatko kohdemaahan. Keräillään papereita ja mietitään minkälaisia tarpeita lapsella saa olla, jotta kykenen vastaamaan hänen tarpeisiin. Odotetaan vielä lopullista hyväksyntää kohdemaasta. Odotetaan, että joku päättää, kuka lapsi sopii juuri meidän perheeseen. Odotetaan, että joku soittaa ja kertoo minun tulleen äidiksi.
Ja niillä molemmilla kerroilla se joku soitti miehelleni ja kertoi hänen tulleen isäksi.
Ja sitten ihmiset ihmettelevät miksi se odottaminen on niin rankkaa!

Silti koen, että kannatti! Olen saanut lapsiltani paljon ja on ollut ihana seurata heidän kasvua ja kehitystä. Luopumisen tuskaa kehitysvaiheen päättyessä ja innolla kohti seuraavaa kehitysvaihetta.

Lopulta me elämme ihan tavallista arkea iloineen ja suruineen, vaikka he eivät minun kohdusta syntyneetkään.

Tänään hain esikoisen koulusta. Muistutin, että hän teki minusta äidin ja kuinka rakas hän onkaan<3
Söimme puoliksi herkkupatukan sen kunniaksi!

Omat kipupisteet

Kuopus sanoi eilen, että hän on jo ihan tottunut siihen, ettei pieni ole meillä enää.
Hetken mietin asiaa ja niin minäkin. Pieni haikea ikävä on kuitenkin vieläkin.

Pridessa puhuttiin, että elämä sijaislasten kanssa voi nostaa pintaan omia vanhoja kipuja.
Ja kyllä, niin voi tosiaan käydä. Minulle kävi niin. Tämä viimeisin nosti vahvoja kiputuntoja esiin. Tunnistin sen kyllä heti ja puolison kanssa niistä puhuttiin. Onni on, että on puoliso jolle niitä kertoa ja joka ymmärtää, sillä yhtä matkaa tätä polkua on kuljettu kipuineen kaikkineen.

Olin jo ajatellut, että on asioita, jotka on käsitelty ja kuopattu. Jännä miten se vanha haava ratkeaa auki ja tuska vyöryy tunteisiin ja joka soluun. Se näyttäytyi lopulta suurena väsymisenä. Tiedän ja tunnen tämän olevan työtä ja pystyin ne kiitettävästi erottamaan. Mikä on minun omaa vanhaa ja mikä tähän työhön liittyvää. Ja koska halusin hoitaa työn hyvin, annoin lapselle itsestäni kaiken sillä hetkellä, kun hän sitä tarvitsi. Ja lopussa se oli paljon. Siirsin syrjään kaiken muun, paitsi toki normaalin elämisen ja keskityin työhön ja siihen, että kaikki menisi hänen kohdallaan mahdollisimman kivuttomasti. Ja niin se varmasti menikin, niin hyvin kuin vain mahdollista. Adoptioäitinä tiedän, että vahva alku kantaa pitkälle ja sen halusin pienelle tarjota.


Kun pieni viime syksynä muutti meille, moni sanoi, ettei pystyisi tuohon. Moni itki. Ajattelin silloin, että onpa kummallista. Ja ehkä vähän ajattelen niin vieläkin. Mutta olen myös oppinut, että olen äärimmäisen vahva. Ja että olen saanut hurjan paljon elämältä. En ehkä kaikkia niitä mitä palavasti joskus halusin, mutta kovin värikästä tämä on ollut ja kokemukset ovat monet sellaisia, mitä ihmiset eivät usein koe.

Reissussa ollessamme nautin omien lasteni seurasta sataprosenttisesti ja muistin taas mikä onnen tyttö olenkaan, että olen saanut kaksi omaa kultaa kotiini.


Värikästä polkuani tallailen ja ovet ovat avoinna uudelle!

Vapautunut olo

Olen viettänyt pääsiäistä oman perheen parissa. Olimme pari päivää pois kotona ja kylläpä oli mukava palata kotiin huonojen hotellityynyjen jälkeen.

Väsymys on ollut kuitenkin vielä läsnä ja varmasti se on sellaista henkistä väsymystä.
Tänään nukuinkin sitten suhteellisen pitkään arkipäiväksi.

Kuten jo aiemmin kerroin, olen levitellyt verkkoja vähän sinne ja tänne. Kävin sitten eräässä tapaamisessa tänään liittyen toisenlaisten töiden tekoon, mutta ei se oikein ottanut tuulta purjeisiin. Minut oltaisiin kyllä otettu vaikka heti töihin, mutta se jokin puuttui minun mielestä.

Tapaamisen jälkeen lähdin kiertelemään kauppoja, pitkästä aikaa yksin. Olipa vapauttavaa mennä sovituskoppiin! Vaikka ei se näkymä siellä peilissä ollut kovin ihana tunne, mutta tunne siitä, että pystyin menemään sovittamaan vaatteita yksin, tuntui mukavalta. Eikä muutenkaan tarvinnut miettiä kenenkään ruoka-aikoja, vain oman nälän kurnimisen tunsin.

Tulin hiljaiseen kotiin. Kaikki muut töissä tai koulussa. Ihana tunne!
Vielä on muutamat lapseen liittyvät asiat hoidettavana, mutta muut hänen tietonsa / paperinsa lähti silppuriin.

Tilanne on nollattu, eikä ikäväkään enää valtaa olotilaa. Tästä on taas hyvä jatkaa eteenpäin, mitä se elämä sitten tuokaan!

Tiemme erosivat

Viimeinen yhteinen viikko oli toisaalta ihana ja toisaalta hirvittävän raskas. Oli tapaamisia, tapaamisia ja tapaamisia. Lapsi tarrautui minuun ja minä käsittelin asioita unissani.
Eron hetki kirpaisi ja oli hivenen tuskallinen. Jäljelle jäi kaipuu. Tiedän, että hänen on hyvä siellä ja meidän elämämme jatkuu täällä.

Siivosin koko kodin, mutta silti hän tuoksuu vielä lastenhuoneessa.
Kuopuksella tuli itku ja kerroin, kuinka esimerkillinen ja huolehtiva isoveli hän on ollut.
Että pienellä oli sama tilanne, kuin omilla lapsillamme on ollut, kun olemme heidät hakeneet kotiin. Olimme pienelle välietappi ja hän sai elää ja kasvaa perheessä.

Nyt tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta. Ei tarvitse katsoa kellosta aikatauluja ja kukaan ei tarraudu minuun kiinni. On ikävä, mutta hänellä on aina paikka meidän kaikkien sydämissä. Ja tervetullut on meille käymään koska  vain. Sitä se on, kiintymys.

Nyt on kuitenkin aika ottaa tilaa itselle ja omalle perheelle. Hengähtää. Tehdä mitä huvittaa tai vaan olla tekemättä. Huomaan, että olen aika väsynyt. Olen tehnyt työtä omalla persoonallani ja antanut itsestäni kaiken 24/7 melko pitkän aikaa.
Nyt on hetki, etten suunnittele mitään.

Tahtoisin tehdä puutarhan
Sinulle vartavasten
Sillä se on tarkoitettu
iloksi pienten lasten.

Koivut loihtisin prinsessoiksi,
kuuset hyviksi haltijoiksi.
Ja sellaisia kukkia jotka
tuutivat keijukaislapsia
minä kylväisin puiden alle
Niissä puissa kasvaisi satuja
ja hauskoja tarinoita
niissä olisi ilon marjoja
ja onnen omenoita.

Jos suojelusenkelin taimia
minä vielä jostain saisin
niin polkusi varret aivan täyteen
niitä istuttaisin.
Sen puutarhan portin lukitsisin
ja avaimet käteesi toisin
Kunpa ne suojelusenkelit
minä Sinulle antaa voisin!
– Hannele Huovi –

Lähtölaskenta

Olen surrut lähtevää lasta. Tai lähinnä sitä, että hän lähtee. Hän humpsahti osaksi meidän perhettä aivan huomaamatta. Olemme kuukausia eläneet epätietoisuudessa, mutta nyt on päivä selvillä.
Kun se päivä tuli meidän tietoon, tuntui se jotenkin tuskaisalta, vaikka toisaalta hyvältä. Rutistin lasta hieman lujemmin, kuin rutistaen palan hänestä sydämeeni. Ja siellä hän ikuisesti kulkeekin.

Alkuun pelkkä lähdön ajatteleminenkin sai minulle itkun tunteen nenänpäähän ja kuristuksen kurkkuun. Olen varmasti työstänyt asiaa paljon, sillä olenkin jo alkanut odottaa taas, että saan oman elämän haltuuni.
Se sama ilmiö on tullut, kuin muidenkin lähtiessä. Se ilon tunne omasta vapaudesta ja se mietintä, että mitä seuraavaksi?

Otan pikkuisen kanssa toki vielä kaikki irti meidän yhteisistä hetkistä, mutta samalla tiedän tarkalleen montako päivää on jäljellä.
Olen myös varannut lähdön jälkeen melko pian tapahtuvaksi pienen matkan, jolla voin nollata omaa päätäni ja tunteitani.

Samalla tässä mietin mitäs sitten taas tulevaisuudessa? Mulla kun on sellainen paha tapa tehdä montaa asiaa samaan aikaan, niin nytkin. Aloin opiskella ihan uusia juttuja tässä samalla ja nyt sitten pienenä huolena, että kuinka saan ne kaikki hoidettua.
Olen levitellyt verkkoja vähän sinne ja tänne ja katson mitä sitten syksyllä?!

Tässä työssä on hyvät ja huonot puolet, niin kuin tietty kaikissa. Olen nauttinut tästä kotona olemisesta aivan suunnattomasti! Mutta samalla tämä työ sitoo valtavasti ja jos pitäisi päästä liikkumaan, paikalla olo alkaa ahdistaa.
Nyt nautin vielä pikkuisen seurasta hetken ja sitten pidän pikku loman.

Tunteiden myllerrys

Tässä työssä tunteet myllertävät vuoristoradan lailla. Tässä työssä myös näkee paljon ja erilaisia tunnetiloja. Eikä ne kaikki suinkaan ole ilon ja onnen tunteita.

Kun lapsi on ollut pitkään, on kiintymys alkanut muodostumaan molemmin puolin. Hänestä on tullut yksi meistä, kuin vahingossa, sillä sehän ei ole se tarkoitus, kun elellään vastaanottoperheessä. Isommalle lapselle sen voi selittää, mutta pieni, joka on vailla turvallista perushoivaa kiintyy hoivan antajaan.

Ja kun tietoon tulee se pois lähdön aika, alkaa itsekin jo työstää eron hetkeä. Pieni ei sitä ymmärrä, kuin vasta silloin eron hetkellä, mutta itse sen tajuan, samoin perheeni.

Omille lapsille täytyy selittää ja kertoa reilusti lähdön koittavan. Itse kun mietin asiaa, tuntuu itku viiltävästi nenänpäässä.
On kuljettu pitkä matka yhdessä ja olen kiitollinen, että juuri minä sain häntä hoitaa. Samalla surren ja samalla iloiten mietin, että saan oman elämäni taas takaisin ja mitä kaikkea voinkaan tehdä, kun pieni ei enää asu meillä.
On ollut hirmuisen palkitsevaa nähdä pienen kasvu ja kehitys. Se on ollut todella huimaa. Toivon, että jotain pysyvää on pienen sieluun säilynyt. Ja vaikka iloitsenkin omasta elämästäni jälleen, tunnen suurta tuskaa luopumisesta. Tiedän, että toivun, mutta taitaa olla hetki hengähtää ja todella ottaa aikaa itselle, ihan itselle ja omalle perheelle.

Ja samalla kun mietin omaa tuskaani, mietin miltä biologisesta vanhemmasta tuntuu, kun joutuu luopumaan lapsestaan? Ihan syyttä ei Suomessa lapsesta joudu luopumaan, mutta se ei vähennä vanhemman tuskaa.
Tai jos mietin adoptiota ja äidin pakonsanelemaa ratkaisua antaa lapsensa pois. Sen tuskan täytyy olla viiltävää ja arven jättävää.

Olen aina ollut kiitollinen omien lasteni biologisille äideille, että ovat antaneet heille elämän, mahdollisuuden. Ja mahdollisuuden minulle tulla äidiksi.

Tämä ei ole ollut aina helppoa, mutta se on tehnyt minustakin huomaamatta vahvemman ja paljon olen elämältä lopulta saanut.

Harvoin saa kauniita sanoja ja kiitosta, mutta eilen minut yllätti viesti, joka sai samantien minut kyyneliin.
Ystaväni kirjoitti minulle näin:

Sinä olet uskomaton voimanainen! Sinulla on suuri sydän ja hirveästi tahtoa. Viet vaikka vuoren läpi sun lapset, jos niin täytyy. Sun tuki ja hoiva on avaimet Pienen elämään ja vahva perusta kasvulle. Se on ihmeellistä ja sanoinkuvaamattoman hienoa. Ihailen sun lujuuttasi ja sielusi suurta viisautta!

En odottanut näitä kauniita sanoja, tai olisi niitä tarvinnut. Mutta aamuyön tunteina, kun valvoin ja pohdin tulevaa, tiesin, että näin tämän täytyy mennä. Ja että nyt päästän pienestä irti ja lähetän eteenpäin vahvana ja elinvoimaisena kohti elämää! Hän sai minulta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsi.

                                                                     <3

Lapsen kehitys

Lapsen kehityksen seuraaminen on niin palkitsevaa. Ja kun on ihan pienestä lapsesta kyse, sitä kehitystä tapahtuu lyhyessä ajassa paljon.
Tunne on vähän sama, kuin laitostyössä, missä näkee nuoren asettuvan aloilleen ja alkavan ottaa huolenpitoa vastaan.

Pieni kehittyy vauhdilla ja on ottanut kehitysaskeleita ylöspäin. On noussut istumaan ja siitä sitten seisomaan.
Samaan aikaan ikenistä työntyvät läpi pienet hampaat. Kaksi on jo esillä ja seuraava pari tekee kovasti tuloaan.

Ja missä tämä sitten näkyy? No yöunissa!
Lapsi nukkuu levottomasti. Itkeskelee unissaan. Herää herkästi, kun aikuinen kääntää viereisessä sängyssä kylkeä. Herättyään muistaa, että ai niin, minun piti istua. Tai ottaa pinnoista kiinni ja ponnistaa itseni seisomaan.

Kun sitten olen tunnin välein tassuttanut ja notkunut pinnasängyn laidan yli sängyn pohjalle, alkaa jo oma keho huutaa apua.
Huomaan, että molemmat jalat alkavat olla tunnottomat ja varsin puutuneiden pökkelöiden päällä seison. Alaselkä on tulessa ja mietin kiivaasti, että miten tästä pääsen oikenemaan hiljaa ja siirtymään pienen matkan omaan sänkyyn? Viimeistään siirtyminen aiheuttaa nivelissä naksahduksia ja koko homma on suuressa vaarassa!

Kun viimein pääsen sänkyyn, samalla hetkellä puoliso nousee ylös ja lähtee kohti vessaa! Peitto kahahtaa, nivelet paukkuu ja laittia naksahtelee ja narisee. Sanon tiukan huomautuksen ja käsken olla kävelemättä pitkin yötä! Saan napakan vastauksen takaisin, että toki varmasti saan mennä vessaan?!

Setti on valmis ja lapsi herää ja koko rumba alkaa alusta. Roikun pinnasängyn laidan yli sängyn pohjalle pitelemään kiemurtelevaa lasta paikoillaan, Jalat puutuvat ja liekit lyövät alaselässä.

Vannon, että on aika lapsen siirtyä omaan huoneeseen, sillä selkeästi pidämme toisiamme hereillä eri pituisen unirytmin ansiosta.
Seuraava aamupäivä kuluukin sängyn siirtämisessä lastenhuoneeseen.

Kun ilta koittaa, lapsi laitetaan lastenhuoneeseen nukkumaan. Pelkään pahinta ja kovaa huutoa.
Käyn hänen luonaan yön aikana muutaman kerran, mutta ne välit me kaikki nukumme sikeästi ja hyvin. Tassuttaminen uuteen uneen kestää hetken ja nivelet paukkuen hiivin huoneesta ulos. Vahingosta viisastuneena, olen laittanut maton pinnasängyn viereen, jotta jalkapohjani eivät liimaannu lattiaan kiinni ja aiheuta ylimääräisiä jalkojenirrotusääniä! Sekä yritän muistaa laittaa myös villasukat jalkaan lastenhuoneeseen mennessä, jotta uloshiipiminen sujuisi hipihiljaa!

Muutama yö jo takana. Alku näyttää lupaavalta, eikä lapsella ole hätää omassa huoneessaan.  Toivon, että mentäisiin parempaan suuntaan, että yökäynnit vähenisivät ja lapsi nukkuisi pidempiä pätkiä. Ja suuresti toivon, että se hammaspari työntyisi jo pian ikenien läpi, jotta olo helpottuisi!

Lauantai-ilta

Minkälaiset muistot sinulla on lapsuutesi lauantai-illoista?
Eräänä iltana tässä muistui omat lapsuusmuistot mieleen. Olimme käyneet saunassa koko perhe ja pieninkin oli käynyt kylvyssä. Kaikki olimme puhtaita ja valmiita lauantai-illan viettoon ja tv-ohjelmiin. Ei mitään sen ihmeellisepää, mutta se tunne ja muisto läikähti lämpimänä rinnassa.

Minun vanhempani erosivat, kun olin viisi vuotias. Isä oli reissuhommissa ja äiti vuorotöissä. Vietinkin sitten paljon aikaa, erityisesti viikonloppuja isovanhemmillani. He olivat isäni vanhemmat.
Olin heidän ensimmäinen lapsenlapsi ja he pitivät minua, kuin kukkaa kämmenellä. He olivatkin varsin nuoria isovanhempia ja jaksoivat kanssani paljon.

Muistan ne lauantait. Ensin päivällä puuhasteltiin kaikenlaista ja minä leikin. Mummo leikki usein siinä omien hommien rinnalla. Oli ikään kuin leikissä mukana, vaikkei ollutkaan.
Hän oli lempeistä lempein.

Illalla lämmitettiin sauna. Se oli lauantain kohokohta. Sillä olikin varmaan ennen suurempi merkitys, kuin nykyään.
Ennen saunaa oli tietenkin siistitty koti puhtaaksi, jotta sitten saunan jälkeen sai vain olla ja nauttia olostaan.

Silloin pienenä minua kannettiin rantasaunalta sellaisessa pyyhepussissa. Se oli niin kivaa, että mummo ompeli vanhoista pyyhkeistä oikean pussin. Saunan jälkeen laitoin yöpuvun päälle ja hyppäsin pussiin. Sitten mummo tai vaari "heitti" pussin olalle ja kantoi minut pikku mäen ylös suoraan sisälle taloon.

Usein myös saunan jälkeen syötiin jotain normaalista poikkeavaa iltapalaa. Esim. keitetyt nakin kuuluvat lapsuuteeni, saunan jälkeen. Nyt aikuisena, jos joskus syön keitettyjä nakkeja, tulee heti lapsuus mieleen.

Kaiken tietenkin kruunasi televisiosta tulleet lauantaitanssit. Niitä katsottiin yhdessä. Ja sitten jossain vaiheessa väsähdin ja pääsin mummona ja vaarin viereen nukkumaan.

Tämä sama tunne tuli mieleeni siis eräänä lauantaina, kun katsoin saunanpuhtaita lapsiani ja odottelimme jotain tiettyä ohjelmaa alkavaksi ja teimme jotain vähän spesiaalimpaa iltapalaa.

Kaikkien lapsien lauantait eivät ole lämpöisiä tunnelmaltaan ja iloa täynnä.

Mahdoton vaan ei mahdoton

Kyllä lapset tuovat väriä elämään, halusi tai ei.
Meidän toinen lapsista hoitaa kaikki hommat koulut ym. itsenäisesti. Hän on aina ajallaan ja muutenkin kaikki on just eikä melkein.
Toinen taas on saanut ne kaikki haasteellisuusgeenit.
Jos se pikkulapsiaika olikin haasteellista kaikkine kommervenkkeineen, niin kyllä se nyt isompana näyttää suurempaa osaa. Pikkulapsi pienet murheet, iso lapsi isot murheet. Ja näin se taitaa valitettavasti olla.

Välillä huomaan olostani, että mulla on varmaan verenpaineet tapissa. Kiehuu yli sen verran reippaasti. Ja sitten kun tilanne on ohi, mietin, miten huvittavalta kaikki varmasti näyttääkään?

Lapseni on taitava keksimään kaikkia verukkeita, ettei asioita tarvitsisi tehdä, tai että pääsisi sieltä mistä aita on matalin.

Kuten eräänä aamuna, kun hän tuli kertomaan, kuinka kuumeinen hän on, eikä pääse kouluun. Hänellä oli oikein rekvisiittaa mukana käydessään meidän makuuhuoneessa asiaa kertomassa. Se meni täydestä läpi, kunnes menin tarkemmin häntä katsomaan. Olin jo ehtinyt laittaa opelle viestiä.
Digimittari kuitenkin paljasti edellisen lämpötilan, joka oli hyvinkin alilämpöinen, tokkopa edes hänen mittaama!
Mittasin kuumeen häneltä, eikä sitä tosiaan ollut. Pää kuitenkin kuulemma oli kovasti kipeä ja pikkaisen itkuakin hän yritti tuhertaa. Mutta ei mennyt enää läpi. Kouluun oli lähdettävä ja itse laitoin opelle uuden viestin; ei olekaan kuumeessa, tulee kouluun.

Ensin vähän hävetti laittaa viestiä. Olin tullut huijatuksi ihan kuus nolla. Mutta sitten ajattelin, että mitäs tuosta. Varmaan ihan pliisua verrattuna siihen kaikkeen mitä onkaan tulossa! Ja esimurkkua katsellessa, huomaan hänen olevan varsin kekseliäs kaveri!

Olenkin sanonut, että tämä kaikki jalo taito, mikä hänellä on pitäisi saada kanavoitua oikein! Ei pidä heittää hukkaan lähes luontaisia näyttelijän lahjoja!

Tai se sinnikkyys millä hän taistelee asioita vastaan! Kuten nukkumaanmeno, aivan pöyristyttävää, että joutuu menemään nukkumaan! Ja koska hän on lapsi, joka edelleen hyötyy rutiineista ja riittävistä yöunista, on se meidän vanhempien tehtävä valvoa, että unta tosiaan tulee saatua edes lähes riittävästi. Emme silti aina onnistu.
Joskus olemme itse heränneet alkuyön unista ihmeelliseen ääneen. Kun sitten on menty katsomaan, mistä tämä kuuluu, on se naurunremakka kuulunut kuopuksen huoneesta. Hän siellä salaa on katsonut kännykästä ohjelmia! Ja Putouksen yleisön nauru paljasti, kun ei malttanut kuulokkeita käyttää.  Se sinnikkyys, millä hän odottaa, että käymme nukkumaan, jolloin kukaan ei ole näkemässä, kun hän hiippailee hakemaan kännykän keittiöstä kännykkäparkista.
Sittemmin se kapula on siirretty meidän makkariin, jotta hänkin saisi itselleen rauhan nukkua.

Olen myös keväällä mennyt halpaan, kun lapsi oli voinut huonosti koulussa. Ope soitti ja sanoi, että tämä on sairas tämä lapsi, että pitää mennä kotiin. Sanoin, että no sitten pitää mennä. Olin silloin vielä kodin ulkopuolella töissä ja ope sanoi, että hän on niin sairas ja huonovointinen, ettei häntä voi päästää yksin liikenteeseen, kun ei tiedä pysyykö tajuissaan. Että pitää autolla hakea.

Olin pyörällä töissä ja poljin ensin hiki hatussa kotiin autoa hakemaan, jotta voin hakea erittäin sairaan ja lähes tajunnan rajamailla olevan lapseni kotiin tuntia ennen koulun päättymistä.

Kun pääsimme kotiin, huomasin, ettei hänellä oikeastaan ole mitään vikaa. Ja sitten muutaman yön päästä hän jäi kiinni ohjelmien katsomisesta yöllä. Eli hän olikin vain väsynyt! Ja siihen päälle vielä ne näyttelijänlahjat, kun ei oikein jaksanut väsyneenä tehdä kouluhommia.

Yritän olla ajan hermolla hänen kanssaan, mutten aina onnistu. Mutta sen olen sanonut, että kiinni jää aina, ennemmin tai myöhemmin. Ja yleensä se tapahtuu varsin nopeasti! Olen siis itsekin hieman harjaantunut ja pikkaisen jo jopa ylpeä tästä taidostani, etten ihan alati tule huijatuksi!

Ihanat lapset, elämä olisi varsin harmaata ilman heitä! <3

Auto, tuo välttämätön kapistus

Ajelin omien lasten kanssa treeneihin. Äkisti autoni alkoi pitämään kummallista ääntä. Pysähdyimme bussipysäkille ja totesimme, että puhaltimessa on varmasti jotain likaa tai jäätä. Hetken sitä renkattuamme auto hiljeni.
Jatkoimme matkaa, heitin lapset treeneihin ja menin itse kauppaan.
Kaupasta lähtiessäni mittaristoon ilmestyi teksti error ja vilkut toimivat satunnaisesti. Jaahas, tällaista ei olekaan ennen tapahtunut. Ajelin treenipaikalle ja soitin isännälle. Tutkin samalla ohjekirjasta mittariston varoitusmerkkejä. Sieltä ei löytynyt erroria.
Isäntä oli kotona pikkuisen kanssa ja sovimme, että jään odottamaan lasten treenit ja koitan sitten ajella kotiin.

Treenien loputtua lähdimme autolla liikenteeseen. Error vilkkui mittaristossa edelleen, lisänä start and stop-teksti. Vilkut toimivat hitaasti jos ollenkaan. Sitten pimeni koko mittaristo.

Pääsimme kuitenkin kotiin ja rupesimme pohtimaan eri vaihtoehtoja. Kello oli jo puolikahdeksan illalla ja selvää oli, että tarvitsen autoa tulevina päivinä. Asuinsijaintimme on kohtuu sivussa, vaikkakaan ei ihan tiettömän tien päässä. Lähikauppaan on matkaa kuitenkin useita useita kilometrejä, eikä ilman autoa voi olla kovin pitkään. Ja lisänä, että pakolliset työmenot on myös hoidettava.
Lopulta paikalle kaarsi hinausauto ja vei autoni korjaamoon. Onneksi on liikkumisturva ja sen myötä pikainen selvittely mikä autossa on vikana.
Sain auton korjattuna seuraavana päivänä takaisin, mikä tietysti helpottaa elämää. Auto on myös työvälineeni, sillä se on isompi, kuin isännän auto lainalapsia ajatellen.

Meidän perheessä on kaksi autoa. Ei kovin ekologista, mutta ostettaessa on päädytty vähäpäästöisiin autoihin. Edes jotain. Emme kuitenkaan halua muuttaa kaupunkiin, sillä meidän mielestä maaseutu on lapsille parempi kasvupaikka. Ja viihdymme omassa rauhassa itsekin.

Se tarkoittaa sitten sitä, että autoja on oltava molemmilla omat ja joka paikkaan pitää mennä autolla. Lapsia saa olla kuskaamassa harrastuksiin ja kavereille.

Niin riippuvainen sitä on autosta ja harmitus on yleensä suuri, kun se auto hajoaa.

Kylvetty siemen

Alakouluikäisena minulla oli hyvä kaveri, jonka perhetutuilla oli biologisten lasten lisäksi yksi sijoitettu lapsi.
Muistan, kuinka tapasin heitä kaverillani. Sijoitettu oli poika ja meistä tuli ihan hyvät kaverit. Hänen sijaissiskonsa oli minun ikäinen ja poika hieman nuorempi.
Jo silloin jokin läikähti sydämessäni, kun puhuttiin sijaislapsista.

Näimme aika ajoin. Kunnes sitten eräänä päivänä poika ei ollutkaan perheensä mukana. Ihmettelin missä hän on ja kaverini kertoi, että hän on joutunut pois tästä perheestä. Heillä oli tullut erimielisyyksiä ja lopulta kun poika oli heittänyt sijaisäitiä kengällä, poika oli joutunut pois.

Jaa? Jäin miettimään itsekseni asiaa. Muistan puhuneeni tästä myös äidilleni ja ihmettelin, miten lapsen voi antaa pois tai ikäänkuin eteenpäin, kun tulee ongelmia ja riitaa?!

En tietenkään silloin lapsena tiennyt asian kaikkia puolia. Enkä tiedä niitä edelleenkään. Mutta tämä poika jäi sydämeeni ikuisiksi asjoiksi, vaikka en häntä sen koommin nähnyt.

Jotain oli kuitenkin omassa mielessäni tapahtunut ja siemen oli kylvetty.
Kun sitten tulin yläkouluikään, päätin, että jonain päivänä adoptoin lapsen. Tumman lapsen.

Ja sitä polkua on kuljettu. Olen adoptoinut kaksi lasta. Kiitos miehelleni ja hänen avaran sydämen, että kulkee polkua kanssani.

Sittemmin olen työskennellyt huostaanotettujen nuorten parissa. Ja tällä hetkellä sitten vastaanottoperheenä omassa kodissa.

Sijaislapsi. Monesti niin olosuhteiden uhri. Itse vielä pieni ja viaton, mutta herkästi vaurioituva.
En edelleenkään ymmärrä, miksi lapsi laitetaan herkästi eteenpäin, mutta totuus on, että lapset voivat oirehtia hyvinkin vahvasti, eikä näin välttämättä ole perhehoitokuntoinen. Avun ja tuen saaminenkin saattaa olla heikoissa kantimissa.
Perhehoitaja tekee töitä omassa kodissa, joka sekunti. Oma perhe on myös läsnä, eikä työtä mielestäni tulekaan tehdä, kuin vain ja ainoastaan oman perheen ehdoilla. Kenenkään ei tule kärsiä.
Elämään kuuluu naurua ja itkua, mutta riitaa ja varsinkaan pelkoa ei pidä kodissa olla. Normaalia riitaa on toki varmasti joka kodissa, mutta sellaista, mikä ylittää niin sanotut normit.

Edelleen silloin tällöin mietin tätä poikaa. Mitä hänelle mahtaa kuulua? Me olimme silloin lapsia ja yhteys katkesi, kuin veitsellä leikaten.

Eläimen ja lapsen välinen suhde

Vielä syksyllä meillä oli kaksi koiraa, vanha ja nuori.
Kun sitten perheessämme koitti aika, ettei ollut lainalapsia, päätimme viimein päästää vanhuksen juoksentelemaan vihreimmille niityille. Ja ajoitimme lähdön tarkasti kohtaan, että vain omat lapset ovat paikalla. Menetys oli heillekin suuri, sillä se oli kulkenut mukana läpi elämän. Halusimme antaa omille lapsille kaiken mitä he tarvitsivat. Ja toisaalta suojata mahdollisia lainalapsia ylimääräiseltä menetykseltä, mikä mahdollisesti lisäisi heidän tuskaa ja epätietoa.

Jäljellä on siis vain yksi koira. Saksanpaimenkoira, joka on pian kymmenen kuukautta vanha. On hauskaa seurata koiran ja lasten välisiä suhteita. Koira on erityisen hurmaantunut meidän pikkuiseen.
Koira vahtii nukkuvaa pikkuista menemällä makuuhuoneeseen silloin, kun pikkuinen on jo nukkumassa.

Koira tulee mielellään lähelle pikkuista leikkimään. Omat lelut mukana, käy varovasti lähelle pikkuista ja pikkuinen kurottaa kädellään kohti tassua.
Kun pikkuista käy itkettämään, koira tulee nuuhkimaan ja saattaa pikkaisen nuolaista. Pikkuisen itku loppuu ja ja alkaa nauru.

Aamulla seurasin niiden touhuja. Koira oli kahden metrin päässä pienestä. Pikkuinen siirtyi omista leluistaan kauas ja aloitti huutamisen. Kohta koiran lelu vieri kohti pikkuista. Koira antoi omansa.

Heille on kehkeytymässä aivan ainutlaatuinen suhde! He ymmärtävät toisiaan ja puhuvat samaa kieltä!
Ja kaikille nyt tiedoksi, ettei lapsi koskaan jää yksin koiran kanssa samaan tilaan. Paikalla on aina joku vahtimassa. Ja joillain saattaa myös rotu nostaa niskavilloja pystyyn, mutta selkeästi on paimenkoira paikallaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että eläin antaa paljon, vaikka myös tietenkin ottaakin. Mutta juuri eläimeen on helppo luoda kontaktia, sillä se hyväksyy sinut juuri sellaisena, kuin olet, jos kohtelet sitä kauniisti.

Koira on myös omien lastemme kaveri. Koira hyppää aamuisin lastemme sänkyyn herättelemään lapsia ja jos eivät herää, painaa pään tyynylle ja jatkaa lapsen kanssa unia.
Kertaakaan ei kuitenkaan ole kammennut meidän sänkyyn, sillä se on kiellettyä.

Uusi vuosi ja uudet kujeet!

Loma on vietetty ja lapsi palasi takaisin. Ja hyvin pian näytti taas siltä, kuin hän ei olisi pois ollutkaan. Arki jatkuu siitä, mihin se ennen lomaa jäi.

Ja arki on alkanut täytenä heti.

On päiviä, jolloin nautin kovasti olostani. Laitan lapsen unille ja katson jonkun sarjan boksilta hyvällä omalla tunnolla. Saan katsoa telkkaria päivällä. Enpä sitä juurikaan ehdi yleensä tuijotella, joten siksikin se tuntuu niin ihanalta.

Sitten on taas niitä päiviä, kuten tänään, että hiki päässä saa tehdä hommia jo heti herättyä. Ei oikein tiedä mistä alottaisi ja missä järjestyksessä etenisi.

Meillä on koira sairastellut. Tassu on kipeänä ja sitä on käytetty lääkärissä, kun on vielä kasvuiässäkin. Se sai lääkekuurin ja remmilenkki ohjeistuksen. Ja nuoresta koirasta kun on kyse, virtaa riittää muillekin jaettavaksi, kun ei pääse leikkimään ja riehumaan kunnolla.

Koiralle paukahti myös ekat juoksut tähän samaan syssyyn. Veritahroja siellä täällä. Joten marssin kauppaan ja ostin sille housut. Rullasin matot pois ja pesin lattiat.

Olin myös niin kiltti mami, että annoin sille viikonloppuna ison luun, kun on niin vähän puuhaa. Iso poron selkäranka! Ja kyllä riitti pitkäksi aikaa tekemistä.

Se selkäranka taisi vaikuttaa koiran vatsantoimintoja edistävästi. Sillä eilen kaupasta tultuamme, haistelin, että täällä haisee kummalle! Ja syy löytyi sitten kodinhoitohuoneesta ja sitä itseä siellä oli. Ja koska koiralla oli ne juoksuhousutkin jalassa, huomasin niiden olevan hieman housunpuntista märät. Ja paskakasa oli myös siellä. Taas pestiin lattiat!

Ja sitten koitti tämä aamu. Heräsin hyväntuulisena pienen kanssa. Ihmettelin aikaisin aamulla, kun isäntä oli siirtynyt olkkariin nukkumaan. Eihän se pieni niin paljon yöllä äännellyt?
Nousin ylös ja näin lapun keittiön pöydällä. Isäntä oli yöllä herännyt koiran kuljeskeluun ja avannut makuuhuoneen oven. Paskanhaju oli tulvahtanut kuin seinä vastaan. Sitä oli joka puolella. Hän oli pessyt niitä yöllä ja loppuyön torkkunut sohvalla koiraa tarkkaillen. Oli myös lappuun jätetty viesti, että lattiat pitää pestä kunnolla.

Siinä sitä ihmettelin pieni sylissä, kun kuopus pölähti paikalle kulmat rutussa tivaamaan jotain matikan asiaa. Hän tiuski, että hänellä on koe tänään, eikä hän osaa. Sanoin, että hänellä oli kolme päivää aikaa kysyä isiltä asiaa. Mutta hänpä päätti kysyä minulta nyt aamulla. Yritin selittää pinna samalla kiristyen. Hän otti kirjan ja meni omaan huoneeseen. Painelin hetken päästä perässä, sillä kuulin taas jonkun tubettajan äänen puhelimesta. Kehotin keskittymään siihen kirjaan ja nappasin kännykän keittiöön.

Sain pienen aamupesut tehtyä ja puuron syötettyä ja ennen omaa aamukahviani pesin ne lattiat.
Kuopus kiukutteli kulmat rutussa ja omaan harmitukseensa nojaten päätti kävellä kouluun pyöräilyn sijasta. Sanoin että ihan sama millä menet, kunhan menet.

Hänen lähdettyä laitoin pienen leikkimään lattialle ja kaadoin kahvia mukiin. Istuin sen ja aamulehden äärellä, kun esikoinen tuli keittiöön. Hiljaa hymyillen hän istui seurakseni. Kertoi heränneensä jo hyvissä ajoin.
En ihmettele, kyllä sitä ääntä taisi taas aamulla olla, mutta ei hän kertonut, että olisimme häntä häirinneet. Söimme aamupalaa yhdessä ja sitten hän jo riensi kouluun.
Itse siirryin siitä hetken päästä pistämään pientä aamu-unille ja ulkoiluttamaan vatsakipuista koiraa, joka ei sitten enää tehnytkään mitään. Lykin rattaita auraamattomalla tiellä hammasta purren, sillä niitä sai ihan tosissaan työntää.
Lapsi nukahti ja tulin koiran kanssa sisään. Puin sille pestyt housut jalkaan ja kehotin sitäkin omalle paikalle lepäämään.
Pesukone pyörii jo toista kertaa tänään ja muutama on vielä edessä. Keitin itselleni teetä ja odotan, että aamuhiki kuivuu ihoon.

Mikä maanantaiaamu! Yksi huonoimmista, mutta tästä taas selvitään.
Kalenteri on täynnä koko kevään ja sitä yritetään synkronoida koko perheen kanssa niin, että jokainen pääsisi menoihinsa. Tälle keväälle mahtuu päällekkäisyyksiä ja kovasti on mietinnässä, että kuka tinkii menoistaan, vai miten asiat hoidetaan?

Tämä vuosi on alkanut vauhdikkaasti ja vaikka sivut on tälle vuodelle vielä tyhjät, niin esikirjoituksia siellä on. Saa nähdä mihin elämä meitä kuljettaa?!