Tiemme erosivat

Viimeinen yhteinen viikko oli toisaalta ihana ja toisaalta hirvittävän raskas. Oli tapaamisia, tapaamisia ja tapaamisia. Lapsi tarrautui minuun ja minä käsittelin asioita unissani.
Eron hetki kirpaisi ja oli hivenen tuskallinen. Jäljelle jäi kaipuu. Tiedän, että hänen on hyvä siellä ja meidän elämämme jatkuu täällä.

Siivosin koko kodin, mutta silti hän tuoksuu vielä lastenhuoneessa.
Kuopuksella tuli itku ja kerroin, kuinka esimerkillinen ja huolehtiva isoveli hän on ollut.
Että pienellä oli sama tilanne, kuin omilla lapsillamme on ollut, kun olemme heidät hakeneet kotiin. Olimme pienelle välietappi ja hän sai elää ja kasvaa perheessä.

Nyt tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta. Ei tarvitse katsoa kellosta aikatauluja ja kukaan ei tarraudu minuun kiinni. On ikävä, mutta hänellä on aina paikka meidän kaikkien sydämissä. Ja tervetullut on meille käymään koska  vain. Sitä se on, kiintymys.

Nyt on kuitenkin aika ottaa tilaa itselle ja omalle perheelle. Hengähtää. Tehdä mitä huvittaa tai vaan olla tekemättä. Huomaan, että olen aika väsynyt. Olen tehnyt työtä omalla persoonallani ja antanut itsestäni kaiken 24/7 melko pitkän aikaa.
Nyt on hetki, etten suunnittele mitään.

Tahtoisin tehdä puutarhan
Sinulle vartavasten
Sillä se on tarkoitettu
iloksi pienten lasten.

Koivut loihtisin prinsessoiksi,
kuuset hyviksi haltijoiksi.
Ja sellaisia kukkia jotka
tuutivat keijukaislapsia
minä kylväisin puiden alle
Niissä puissa kasvaisi satuja
ja hauskoja tarinoita
niissä olisi ilon marjoja
ja onnen omenoita.

Jos suojelusenkelin taimia
minä vielä jostain saisin
niin polkusi varret aivan täyteen
niitä istuttaisin.
Sen puutarhan portin lukitsisin
ja avaimet käteesi toisin
Kunpa ne suojelusenkelit
minä Sinulle antaa voisin!
– Hannele Huovi –