Yksinäinen työ

Vastaanottoperheenä toimiminen on varsin itsenäistä ja välillä jopa yksinäistä työtä. On asioita mitkä pohdituttaa, tai mitkä haluaisi jakaa jonkun toisen kanssa. Eikä sitten ole oikein ketään kelle kertoa.

Toki minulla on ns. työnantaja, joka auttaa erilaisissa tilanteissa ja on tukena, mutta täällä kotona on minun lisäksi minun perhe.
Puolisolta saan toki apua ja mielipiteitä, mutta hän ei tee tätä työtä kanssani 24/7.
Onnekseni olenkin tutustunut erääseen ihmiseen työn kautta ja hänestä tuli nopeasti uusi ystäväni. Hän on työkaverini ja hänen kanssaan vaihdamme fiiliksiä ja tunnelmia noin yleensä lähes päivittäin. On helpottavaa, kun toinen ymmärtää heti mitä tarkoitan.
On tärkeää erityisesti näin alkutaipaleella, että on joku kenelle puhua ja joka kuuntelee. Tarvittaessa antaa myös käytännön vinkkejä.

Nyt voin sanoa olevani kyllä uudessa kiinni. En ole ennen tehnyt työtä kotona. Ja koska teen tätä työtä kotona, on perheeni myös alttiina tälle työlle.
Kysynkin omilta lapsiltani heidän vointia ja mielipidettä tähän työhön. Seuraan ja havainnoin myös heidän käytöstään vieraiden lasten lisäksi.
Olemme ryhtyneet tähän työhön sillä ajatuksella, että kaikilla pitää kuitenkin olla hyvä olo kotona. Ja koska omilla lapsillanikin on se oma tausta, kuulostelen heidän vointiaan ehkä enemmän.

Mutta tähän mennessä he ovat sitä  mieltä, että on ihan ok tehdä tätä työtä kotona ja lisääkin saa tulla. Mennään siis vähän case kerrallaan ja katsotaan sitten.

Onhan se elämä jännää, kun vaan uskaltaa elää!

Vauhdikasta arkea

Arki muuttuu, kun puhelin soi. Puhelun jälkeen reilun tunnin päästä täällä on taas tupa täysi. Ja kun tupa on täysi uusia lapsia, alkaa kiireinen arki. Siis kiireinen sillä saralla, että lapset alkavat pikkuhiljaa sopeutua meiden perheen arkeen ja me taas totuttelemme uusiin lapsiin. Tuntuu, ettei ole aikaa edes kirjoittaa.

Olinkin melkein puolitoista viikkoa tyhjillään. Nyt on taas varpaita talossa ollut jo jonkin aikaa.

Haasteelliseksi koen tässä työssä ehkä sen, että kun omat lapset ovat jo isoja ja olen päässyt kulkemaan melko helposti, on oma meneminen hankaloitunut. Siis tarkoitan nyt ihan lenkkeilyä yms.

Pienen lapsen kanssa on helppo käydä lenkillä ja sitähän meillä jo ihan koirat vaativat. Lenkille pitää päästä joka päivä. Ja kun perheessämme on yli kaksikymmentä vuotta ollut koiria, on siihen ulkoiluun jo niin tottunut itsekin, että joka päivä on päästävä ulos.

Mutta entäs kun pienen lapsen lisänä tulee vähän isompi lapsi? Lapsi ei mahdu enää rattaisiin, muttei jaksa myöskään kävellä? Pyöräilykin voi olla vähän niin ja näin.

Huomaan, että välineitä ja tarvikkeita pitää olla vähän joka lähtöön. Helpottamaan tätä minun omaa arkea. En ole tottunut jämähtämään lasten kanssa sisälle tai kotiin, vaan olen omienikin kanssa aina mennyt.
Nyt olenkin katsonut rattaisiin seisomalautaa, mutta kuinkahan painava lapsi siinä voi sitten seisoskella ilman, että rattaiden runko vääntyy?

Vastaanottoperheenä tuntuu tarvitsevan sitä ja tätä. Jokaiseen ikään sopivaa juttua. Tai ei ole pakko tietenkään, mutta jos mielii kulkea. Ja kun asuu hieman sivummalla, ei ole kaupatkaan ihan nurkan takana.

Ja sitten täytyy puolison kanssa vuorotellen käydä liikkumassa, ehkä samalla, kun vie omia lapsia harrastuksiin.

Innostuksen lopahdus

Ihan pakko kertoa, kun epäilinkin tämän kouluinnostuksen lopahtavan jossain vaiheessa, mutta sepä lopahti aiemmin, kuin uskoinkaan.

Kuopus ajeli fillarilla koulusta kotiin. Olihan takana oikein tämän lukuvuoden toinen päivä. Hikikarpalot otsalla tuli keittiöön, kun huusin hänelle moit!

Ensisanoikseen tulla möläytti, että saanko sitten pelata? Pleikka, tuo viheliäinen kapistus.
Ja ennen kuin ehdin sanoa mitään ja hän vetää henkeä, hän jatkoi, että voiko samalla pitää puhelinyhteyttä kaveriin, kun kaverilla on mikki rikki?

Olin pelkkänä äimänä! No ihan ensin kun tullaan kotiin, käydään vähän koulupäivää läpi ja tehdään läksyt! Ja mitään puhelinyhteyksiä ei käytetä pelien pelaamiseen. Jos kaverin mikki on rikki, niin se ei sitten puhu sulle mitään!!

Kuopus tulee puoliharmissaan pöydän ääreen ja avaa enkun kirjan. Ja sitten se alkaa! Arki paiskaa vasten kasvoja ja hän ensi töikseen kysyy, mitä tässä pitää tehdä? Mitä tää tarkoittaa?

Paluu arkeen todellakin. Muistutan, että ihan itse pitäisi lukea tehtävänanto ja sitten selailla vähän sanastoa, jotta voi tietää sanan tarkoituksen.
Kuopus istuu silmät teevadin kokoisina ja pöyristynyt ilme kasvoillaan alkaa jankuttaa, että mikset auta?
Joo, autanhan mä, mutta ihan itse etsit ne vastaukset. Ohjaan taas käyttämään sitä sanastoa, mutta kuopus ei löydä niitä sanoja. Se pitää varmaan viedä taas näöntarkastukseen?

Lopulta huomaan hikeentyväni. Taas! Otan koirat ja vien ne ulos. Oletuksena, että kun palaan, tehtävät on tehty. Vaan vielä mitä! Hän istuu edelleen siinä keittiön pöydän ääressä ja vaatii mua auttamaan. Ja auttaminen tarkoittaa sitä, että kerron jokaisen englanninkielisen sanan hänelle, jotta hän säästyy sivujen kääntämiseltä!
En suostu, en kertakaikkiaan suostu. Kerron, että ymmärrän sen työläyden, mutta näin olen itsekin lapsena toiminut.
Ei auta muistojen jaarittelu. Olisihan se pitänyt arvata, miten huono perhe. Avottis ja päästiin uuteen aiheeseen!
Adoptiolapsen on helppo heittää tämä perhekortti ja sillä yrittää satuttaa. Käytiin lopulta syvällinen ja pitkääkin pidempi keskustelu aiheesta.

Loppu viimein hän sai ne läksyt tehtyä ja ymmärsi myös, että olen äiti, ihan hänen oikea äiti, vaikka ei minun masusta syntynytkään. Elämä valitsi meidät perheeksi ja niin se nyt on. Ei sitä perhettä ihan noin vain suutuspäissään vaihdeta.

Arki alkoi

Ja humps vaan ja arki sitten alkoi! Omat lapset lähtivät kouluun. Arki rutinoituu siis jälleen koulun ja harrastusten ympärille.
Olipa omat lapset tohkeissaan uusista lukujärjestyksistään ja opettajistaan. Siitä se taas lähtee ja alkuinnostuskin hälvenee varmasti tuota pikaa:)

Olen pitänyt vapaata lainalasten lähdettyä, mutta nyt olen jälleen käytettävissä.
Minun on vaikeaa nauttia luppoajasta. Pitäisi opetella vain olemaan! Tuntuu hassulta että voin ja saan jäädä kotiin muiden lähdettyä, eikä tarvitse kenellekään selitellä miksi olen kaupassa keskellä päivää. Käyn lenkillä koiran kanssa ja nautin olostani, tai ainakin yritän. Sillä luppoaika päättyy samantien, kun saan soiton ja lapsi on tulossa.

Samalla vahdin, että puhelimessa on äänet päällä, jotta olen tavoitettavissa töiden puolesta. Lenkillä ollessa saattaa kännykkäni vahingossa mennä äänettömälle ja niin kävi tänäänkin. En tuntenut edes puhelimen värinää, kun keskityin niin koiraan.

Sitten piti hakea numerotiedustelusta, että kukahan mulle on soitellut? Ei löytynyt soittajaa, joten varmasti se oli sitten joku myyjä, eikä mikään työpuhelu.

Kun työ on 24/7 tehtävää, on ihan lupa nauttia niistä vapaista, sillä eihän niiden lainalasten kanssa oleminen ole yhtään samaa, kuin omien kanssa. Eikä heitä voi jättää kenellekään hoitoon, joten omat menot joutuu pohtimaan tarkkaan.

Ja hiljaisuus on musiikkia mun korville! Kun olen yksin kotona, ei minulla ole mitään laitetta päällä. Kuuntelen kellon raksutusta ja koirien tuhinaa.
Jaa, ensimmäinen lapsi saapuu koulusta kotiin! Vaihdetaanpa kuulumiset!

Vapaa

Mulla alkoi vapaapäivät!
Lapset lähtivät. Aloitin vapaan siivoamalla koko talon. Mulla on pakonomainen tarve siivota, kun perheen ulkopuoliset ovat lähteneet. Petivaatteet pyykkiin ja koko lastenhuone uuteen uskoon. Samalla siivosin kaikki muutkin tilat. Pois muiden ihmisten hajut ja samalla siivoan varmaan oman mieleni. Lähes hengästyneenä siivosin ja melkein se kävi urheilusta!

Kesä on mennyt töitä tehden ja nyt sovimme, että pidän muutaman päivän vapaan. Käytän ajan omiin lapsiini ja käymme täydentämässä koulutarvikkeita yms. Vielä viimeiset lomapäivät yhdessä ja sitten alkaa arki lapsilla ja samalla olen taas valmiudessa uusille lapsille.

Tämä työ kotona on ihmeellistä. Ei ole sitä tiukkaa aikataulua, kuten muualla töissä käydessä. Mutta toki töitä on sitten 24/7, joten ei se ihan lomaa tai vapaatakaan ole. Samalla pitää huomioida lasten biologisten vanhempien ja sisarusten suhteet, joten ihan oman mielen mukaan ei aikaa voi viettää.
Kuitenkaan ei tarvitse kello kaulassa lähteä aamuvarhaisella liikenteeseen.

Kesäajan lapset olivat osa meidän perhettä ja kesää. Kuopus tykkäsi, kun oli kavereita.
Nyt talo on hiljainen. Hänen mielestään se on haikeaa, minun mielestä outoa ja ihanaa! Ja koska teini on ollut viikon muualla, nyt on vain yksi lapsi kotona. Kun kävimme kaupassa, tuntui, että jotain puuttuu! Niin äkkiä sitä itsekin tottuu isompaan porukkaan! Ja aina ihmetellään lasten kykyä sopeutua vaikeissa tilanteissa. He kun monesti solahtavat perheen arkeen melko pian.

Talo on siis siivottu ja nyt nautin vain omasta perheestä ja mahdollisesta hiljaisuudesta. Käyn myös koirien kanssa lenkillä oman mielen mukaan! Ja nukun pitkään!

Ja sitten olen taas valmiudessa uuteen! Kukahan meille seuraavaksi tulee?