Syksy

Lokakuu on lopuillaan ja pian on marraskuu.
Olen nauttinut kotonaolosta paljon. Tunne on, kuin olisin vuorotteluvapaalla, vaikken tosin tiedä miltä se sellainen tuntuu, kun en ole ikinä ollut. Enkä juurikaan ehdi tekemään mitään joutavaa itselle mielekästä tekemistä.
Olen kuitenkin hypännyt perus oravanpyörästä pois tekemään muuta.
On ihanaa, kun ei tarvitse aamulla lähteä töihin. Työt kun ovat tässä kotona.
Olen tehnyt vuosia töitä, paljon töitä ilman oikeaa lomaa. Ja niin se on nytkin. Kun pidän lomaa, en saa rahaa. Mutta siitä huolimatta nautin tästä ja tämä aika tuli tarpeeseen.

Tämä syksykään ei ole ainakaan vielä masentanut minua. Aika kuluu siivillä, vaikka rytmi onkin muuttunut. Odotan myös kovasti tulevaa talvilomaa lämpimässä.

Viikonloppuna olin omien lasteni harrastustapahtumassa. Lainalapsi sai osakseen paljon ihmetystä. Osa ihmisistä on hienotunteisia ja sanoo, että arvelinkin sinun tekevän jotain tämänkaltaista työtä. Sitten osa taas hämmästelee suureen ääneen: onko teille tullut lisää lapsia? Missä välissä hänet pyöräytit? En huomannut ollenkaan! Ai päätit ottaa sitten hoitolapsen tänne mukaan?! - No enhän voi häntä kotiinkaan jättää! Tämä minun työni kun on 24/7 tehtävää. Etkö siis käy töissä ollenkaan?! Saan osakseni ihmetystä ja kummastusta ja sitten toisaalta sääliviä kommentteja.

Adoptioäitinä olen jos voi sanoa tottunut eriskummallisiin kysymyksiin ja tuijotukseen.
Nyt minua hivenen ärsyttää se sääli ja tämän työn ihmettely. Osa kyynelehtii vierelläni ja sanoo, ettei hänestä olisi tähän. No ei varmaan kaikista olekaan. Ei minustakaan ole vaikkapa tarjoilijaksi tai kokiksi vaikka kotona ruokaa laitankin.

Ja mitä tulee lasten taustoihin, niihin en voi vaikuttaa. Ja yritän itsekin olla niitä suuremmin pohtimatta, sillä minä en ole se päättävä taho. En moralisoi, enkä ota kantaa. Hoidan lapsen ja sillä hetkellä, kun hän on meillä, hän kulkee mukanani minne sitten menenkin.

Toki itsekin mietin vaikkapa yön pimeinä tunteina elämää ja sitä, miksi kortit elämään jaetaan näin? Minä en saanut biologista lasta ja hän sai, mutta ei pysty lasta hoitamaan. Mutta sitten taas pitää muistaa se ammatillisuus ja se, ettei elämässä taida aina ihan kaikkea saada, vaikka kuinka toivoisikin. Lopulta mieleni valtaa aina syvä kiitollisuus kaikesta mitä olen saanut ja sitähän on paljon.

Huomaan, että vaikka olen hyvin herkkä ja empaattinen ihminen, olen myös äärimmäisen vahva.

Laulun voima

Olen laulanut aina paljon. Ihan lapsesta asti. Varmaan, kun opin puhumaan, aloinkin jo laulamaan.
Pienenä ollessani mummolla hoidossa, kävimme myymäläautolla maaseudulla kun asuivat. Siinä sitten kauppa-autoa odotellessa lauleskelin ja mummot ja mammat tykkäsivät. Tienasin aina kivat karkkirahat sillä tavoin. He aina pyysivät, että laula taas!

Olenkin sitten laulanut lapsilleni enemmän, kuin lukenut. Kun sain esikoiseni syliin, lauloin hänelle. Siitä alkoi tämän mamman laulu-ura kotosalla. Lauloin omille lapsilleni aina iltalaulut. He tottuivat siihen niin, että jos joskus nukkumaanmeno syystä tai toisesta viivästyi ja sanoin, että tänään en laula, kun kello on jo niin paljon, siitä tuli kiukkua. Helpommalla pääsi, kun lauloi tutut iltalaulut.

Laulut ovat tuoneet lapsillemme turvaa ja tuttuutta. Kirjaa luin sitten muulloin ja monesti päiväunille mennessä.
Kuopus tosin ei jaksanut kuunnella mitään satuja, joten hänen kohdallaan laulut toimivat sikälikin paremmin.
Laulu on aina mukana, siellä missä minäkin. Lauluja voi myös keksiä omasta päästä tilanteen mukaan ja se on huvittanut lapsiamme myös. Monta kännkäränkkää on mennyt myös lauluilla ohitse.

Olen laulanut myös lainalapsillemme. Ihan pienille joka ilta se tuttu ja turvallinen toistuva tuutulaulu ja lisäksi ehkä jokin muu. Laulu rauhoittaa usein pienen mieltä. Ja yhdessä laulaminen ihan vauvankin kanssa vahvistaa vuorovaikutusta.

Isommille lapsille olen laulanut ja opettanut uusia lauluja ja siitä on tullut mukava yhteinen juttu. Iltaisin kuului sängystä: laula taas se laulu, että me opitaan se! Näin on saatu myös kiva yhteinen hetki iltaan, hetkeen, jolloin omat ajatukset ja ikävä valtaavat mielen ja niitä voi olla vaikea kestää.

Adoptiovanhemmuus vai sijaisvanhemmuus?

Adoptio oli aina meille vaihtoehto. Jo seurusteluaikana, kun vasta haaveilimme yhteisestä tulevaisuudesta ja vaihdoimme mielipiteitä unelmistamme, oli selvää, että jonain päivän adoptoin lapsen. Se oli puolisoni mielestä myös hyvä vaihtoehto.
Suunnitelmissamme oli, että hankimme myös biologisia lapsia. Niitä ei toiveistamme huolimatta kuitenkaan kuulunut. Ja sitten päätimmekin lähteä adoptioprosessiin.

Olimme silloin varsin nuoria ja adoptioneuvonnassa sosiaalityöntekijä suositteli meille painokkaasti kotimaista adoptiota. Meillä olisi näin mahdollisuus vauvaan.
Emme kuitenkaan kokeneet sitä omaksemme, vaan toivoimme lapsemme tulevan maailmalta ja olevan tumma. Kansainvälinen adoptio oli siis meidän juttu.

Esikoisen saimme lopulta hyvin pienenä, jopa pienempänä mihin olimme varautuneet. Saimme kuitenkin kokea vauva-arkea. Hän teki meistä äidin ja isän ja olimme onnemme kukkuloilla.
Meitä ei ole haitannut se, että lapsi on toisen äidin synnyttämä. Hän antoi elämän, me opetamme elämään. Niitä juuria unohtamatta.

Lähdimme nopeasti toiseen adoptioprosessiin toiveenamme sisarus esikoiselle. Meillä oli valtavasti huono tuuria matkassa ja odotus venyi ja vanui. Aina kun saavutimme odotusaika-arvion, se luiskahti puolella vuodella pidemmäksi.

Odotuksesta muodostui raskas. Mietimme vaihtoehtoja. Suuri toiveemme oli kuitenkin saada perheeseen toinenkin lapsi. Alunperin haaveena oli kolme lasta. Nyt näytti siltä, että hyvä jos sen toisen saisi.

Silloin jo katselimme sijaisvanhemmuusvaihtoehtoa. Tutkimme asiaa paljon ja se ahdisti. Vaikka olin tottunut tavallaan jakamaan äitiyden, koin haasteelliseksi, ettei minulla olisi päätäntävaltaa lapsesta ja että lapsi vierailisi säännöllisesti biologisen perheen luona.
Aikamme asiaa mietittyä, jätimme sijaisvanhemmuuden pois vaihtoehdoista. Se ei tuntunut omalta.

Päätimme sitkeästi odottaa ja kun useita vuosia oli kulunut, olimme kaksi kertaa jo luovuttamassa, kun palvelunantaja sanoi, että pieniä asioita on kohteesta kuulunut ja lapsi on sieltä tulossa. Lopulta saimme sen puhelun sateisena maanantai-iltapäivänä lokakuussa, kolmen jälkeen,  jolloin olin jo siltä päivältä menettänyt toivoni.

Nyt useiden vuosien jälkeen päätimme ryhtyä lyhytaikaiseksi sijaisperheeksi. Olimme vuosia ajatelleet, että jonain päivänä voisimme aloittaa tukiperheenä sitä tarvitseville lapsille.
Puolisoni ehdotti kuitenkin lyhytaikaista sijaisvanhemmuutta.

Nyt kun siitä on kokemusta jo jonkin verran, huomaan, että sijaisvanhemmuus tuntuu tällä hetkeltä hyvältä. Ja nimenomaan lyhytaikainen sijaisvanhemmuus.
En olisi voinut kuopusta odottaessani kuvitellakaan tekeväni tulevaisuudessa tällaista työtä. Että ottaisin lapsen syliini, hoivaisin hetken ja antaisin jatkaa matkaa. Minulla ei olisi ollut voimavaroja sellaiseen.
Silloin minut täytti tuska omasta lapsesta. Lapsesta, jota minun ei tarvitsisi antaa pois tai jakaa kenenkään kanssa. Vaikka totuushan on, että jonain päivänä lapsemme saattavat etsiä biologiset juuret ja siinä olen heitä valmis auttamaan. Biologiset juuret eivät ole minulta tai meiltä pois.

Mietin lapsettomuutta. Sitä paljon vaiettua kipeää asiaa. Mitä vaihtoehtoja on?
On erilaisia hoitomuotoja, mutta kaikille nekään eivät tuo sitä kauan kaivattua lasta. On myös adoptio ja sijaisvanhemmuus. Erittäin hyviä vaihtoehtoja! Suosittelen kyllä!
En ole saanut läpikäydä raskautta, mutta saako elämältä kaikkea ylipäätään? Olen saanut kaksi ihanaa lasta ja toimin sijaissylinä usealle lapselle päästäen heidät jatkamaan matkaa. Olen lopulta saanut enemmän, kuin odotin.
Loppuviimein elämä lasten kanssa on aina samaa arkea, oli sen lapsen synnyttänyt itse tai joku muu.
Kannattaa siis punnita eri vaihtoehtoja ja kuunnella sisintä. On toki ihan yhtä oikein olla kahden aikuisen perhe, jos se tuntuu siltä omalta. Ei kuitenkaan kannata liioin antaa pelolle valtaa, vaan lähteä rohkeasti kohti  adoptiota tai sijaisvanhemmuutta, jos siltä tuntuu!

Syysloma

Lapsilla on syysloma. Kuopus sanoi, että mä olen  tässä viettänyt jo aikaistettua syyslomaa.

Miksi se näyttäytyy aina lomalta tai lorvimiselta, kun äiti on kotona? Kaikkea muuta! Olen tehnyt töitä 24/7! 

Ja meillä on kyllä aika eri aikataulu teinien kanssa. Vauva herää pari kertaa yössä ja usein jo varhain aamulla muutenkin. Kun olen lounaalla, alkaa teinit raotella silmiään. Tai esikoinen on saattanut herätä jo hyvissä ajoin, sillä hänellä on pienestä asti ollut sellainen rytmi, että ajoissa nukkumaan ja ajoissa ylös. Mutta vaikka hän heräisi ajoissa, hän makaa sängyssä puoliin päiviin. Käy ehkä syömässä ”aamupalaa” ja painelee takaisin peiton alle. Pelaa pleikkaa tai on kännykällä. 

Kuopuksen rytmi onkin ollut sina päinvastainen. Hän kukkuisi yömyöhään ja nukkuisi pitkälle iltapäivään. 

Tästä syystä hänellä on aina varsin sama rytmi, toki pienellä lomaliukumalla. 

Me lomailemme siis kotona. Teemme reissut myöhemmin, sillä me vanhemmat teemme töitä koko syysloman ajan. Ja olenhan tässä kuitenkin kotona läsnä ja saatavilla, jos teinit sattuisivat minua tarvitsemaan. Mutta he eivät lähde kanssani enää oikein mihinkään. Ei kauppaan tai muuallekaan, elleivät hyödy siitä jotenkin. 

Nyt on kuitenkin lapsilla hyvä hetki ladata akkuja, nukkua paljon, syödä hyvin, jotta jaksaa loppusyksyn rutistuksen hoitaa kouluhommat. 

Isot hoivaa

Meidän perheessä on kaksi omaa lasta. Toinen on teini ja toinen teiniyden kynnyksellä.

On mahtavaa huomata, kuinka he saavat uusia kokemuksia ja näkemyksiä hoitolasten myötä. On monta ihmeellistä itselle täysin selvää asiaa. Mutta meidän lapsille uutta, sillä meillä ei ole pieniä itsellä. 

He seuraavat tarkasti pienten hoitoa, auttavat ja kyselevät. Nuorempi lapsistamme on halunnut pitää vauvaa sylissä ja autellut pienissä askareissa. Teini on vahtinut hetken vauvaa leikkien hänen kanssaan, jotta sain käytyä suihkussa. 

Tänään teini ihmetteli vauvan puolipotkareita ja kysyi miksi housut pitää olla kainaloihin asti? 

Ja kun vauvaa pitää röyhtäyttää syönnin jälkeen, kuopus sanoi, että kohta siltä tulee taas se kupla. Hetken mietin, että mitä ihmettä se taas puhuu? Mutta sitten siinä naurettiin ja tajusin, että puklu! 

Vauvan hoitaminen on tuonut perheesemme hyväntuulista naurua, ihmetystä ja uuden oppimista. On ihana huomata lastemme seisovan hoitopöydän vieressä katsomassa, kun vauvaa hoidetaan. Ihan niin kuin itse seisoin pienenä, kun äitini hoiti sisaruksiani. 

Kun lapset tulevat kotiin, he tulevat ensimmäiseksi katsomaan vauvaa hymyssä suin ja paijaamaan hieman. 

Pienen pienet ihmeelliset varpaat ja sormet. Ja niitä ihmettelevät monet silmät. 

On ihana nähdä, miten varovasti ja hellästi lapsemme kohtelevat vauvaa. Teinikin istuu sitterin viereen lepertelemään vauvalle. Lapsista löytyy uusi puoli kaiken teinirajuuden keskellä. 

Hetki jolloin vähiten odotin

Hetki jolloin vähiten odotin, soi puhelin. Ääni kysyi otatko? Vastasin, että otan. Ja parin tunnin päästi pihassa oli taksi, kaksi sosiaalityöntekijää ja lapsi.

Siitä se sitten taas lähti työt käyntiin. 

Me hoidamme ja lapsi opettaa meitä rytmeilleen. 

Hän on suloinen ja koko perheen keskipiste. 

Olinkin jo pitkään ollut tyhjillään ja kaivannut omaa työtä. Tätä kotona tehtävää työtä. 

Paljon on muutenkin tullut tulevaisuuteen unelmia ja suunnitelmia. Jännästi niitä putkahtelee esiin mitä kummallisimmissa hetkissä. Ja niissä hetkissä saatan tarttua toimeen. Ja elämänvirta vie eteenpäin. Välillä olen hyvinkin nopeatempoinen ja teen äkkinäisiä uusia ratkaisuja, mitkä saattavat toisia hirvittää.

Mutta nyt arkea rytmittää pikkuinen ja huomaan, että välillä meinaan unohtaa itse syödä. Kun silloin kun on itsellä nälkä, ei ehkä olekaan aikaa syödä. Niin kauan on kulunut ihan pikkuisen hoitamisesta, että menee tovi muistaa hyödyntää aika.

Olen kuitenkin nauttinut joka hetkestä ja lapsentahtisesti eletään tällä hetkellä. Tai ainahan me elämme lapsentahtisesti, mutta kyllähän pieni tuo ihan oman tahdin.
Kun pikkuinen jatkaa matkaa, hän kyllä jättää tyhjiön. Sekä meidän kotiin, että sydämiin.
Silti ajattelen, että itse yhtä kokemusta taas rikkaampana ja lapselle olen tarjonnut hetkeksi syliä ja hoivaa.

Ai niin ja tietokonekin tässä juuri hajosi, joten tätä päivitystä olen kirjoitellut monessa eri erässä puhelimella. Tietokone on siis korjattavana ja yritän pärjätä kännykän ja tabletin voimin siihen asti, kunnes saan sen huollosta takaisin. 

Ärsyttävä hiljaisuus

Hiljaisuus voi todella muodostua ärsyttäväksi. Puhelin on lainalasten osalta soinut pari kertaa ja se tunne kun adrenaalini nousee ja alkaa valmistautua tulevaan.
Molemmat kerrat edellisen postauksen jälkeen ovat olleet sellaisia, että pitäisi lähteä lasta hakemaan lähes samantien.
Järjestelin oman perheen asiat ja kerroin omille lapsille suunnitelmien muuttuneen. Ja että lähden hakemaankin lasta meille. Viritin turvaistuimen autoon ja olin valmis. Sitten tulikin tieto, että ei tarvitsekaan tulla. Se pettymys. Keräilin homman haltuun ja aloitin päivällisen valmistuksen. Esikoinen saapui kotiin ja kysyi missä se lapsi on? Ei hän tullutkaan.

Omat lapset kysyvät välillä, että milloin meille tulee lapsia? En kuitenkaan osaa heille antaa vastausta.

Toivon, että puhelin pian soisi. En ole kenenkään sopimuslistoilla, joten en saa odottamisesta mitään korvausta. Olen sitten tehnyt satunnaisia keikkatöitä. Mutta kyllä pistää mietityttämään, että jos tämä on pitkäänkin tällaista tyhjän päällä odottelua, niin pitänee miettiä muita vaihtoehtoja.

Huhut kertovat, että tämä kulunut vuosi olisi ollut kaikin puolin hiljainen. Hiljaisempi, kuin edellinen.

Elämä kuitenkin soljuu eteenpäin. Lastemme harrastukset vievät ison siivun ajastamme. Suunnittelemme tulevaisuutta ja unelmoimme.
Koiranpentu ei sekään ole enää ihan pentu ja puolivuotispäivää vietetään tällä viikolla. Hän on oppinut hienosti uusia juttuja ja eilen illalla sain kuulla ensimmäiset vahtihaukut! Ja vaikka kerronkin hiljaisuudesta, on kannoillani koko ajan joku, sillä tämä koira kulkee alati perässäni.

Olenkin vapaina hetkinä nauttinut syksystä ja lenkkeillyt ahkerasti koiran kanssa luonnossa. Luonto on terapeuttista, erityisesti metsä. Siellä koira nauttii vapaana juoksusta ja kepeistä. Ja omassa mielessä vaeltaa ajatusvirta asioita työstäen.