Lauantai-ilta

Minkälaiset muistot sinulla on lapsuutesi lauantai-illoista?
Eräänä iltana tässä muistui omat lapsuusmuistot mieleen. Olimme käyneet saunassa koko perhe ja pieninkin oli käynyt kylvyssä. Kaikki olimme puhtaita ja valmiita lauantai-illan viettoon ja tv-ohjelmiin. Ei mitään sen ihmeellisepää, mutta se tunne ja muisto läikähti lämpimänä rinnassa.

Minun vanhempani erosivat, kun olin viisi vuotias. Isä oli reissuhommissa ja äiti vuorotöissä. Vietinkin sitten paljon aikaa, erityisesti viikonloppuja isovanhemmillani. He olivat isäni vanhemmat.
Olin heidän ensimmäinen lapsenlapsi ja he pitivät minua, kuin kukkaa kämmenellä. He olivatkin varsin nuoria isovanhempia ja jaksoivat kanssani paljon.

Muistan ne lauantait. Ensin päivällä puuhasteltiin kaikenlaista ja minä leikin. Mummo leikki usein siinä omien hommien rinnalla. Oli ikään kuin leikissä mukana, vaikkei ollutkaan.
Hän oli lempeistä lempein.

Illalla lämmitettiin sauna. Se oli lauantain kohokohta. Sillä olikin varmaan ennen suurempi merkitys, kuin nykyään.
Ennen saunaa oli tietenkin siistitty koti puhtaaksi, jotta sitten saunan jälkeen sai vain olla ja nauttia olostaan.

Silloin pienenä minua kannettiin rantasaunalta sellaisessa pyyhepussissa. Se oli niin kivaa, että mummo ompeli vanhoista pyyhkeistä oikean pussin. Saunan jälkeen laitoin yöpuvun päälle ja hyppäsin pussiin. Sitten mummo tai vaari "heitti" pussin olalle ja kantoi minut pikku mäen ylös suoraan sisälle taloon.

Usein myös saunan jälkeen syötiin jotain normaalista poikkeavaa iltapalaa. Esim. keitetyt nakin kuuluvat lapsuuteeni, saunan jälkeen. Nyt aikuisena, jos joskus syön keitettyjä nakkeja, tulee heti lapsuus mieleen.

Kaiken tietenkin kruunasi televisiosta tulleet lauantaitanssit. Niitä katsottiin yhdessä. Ja sitten jossain vaiheessa väsähdin ja pääsin mummona ja vaarin viereen nukkumaan.

Tämä sama tunne tuli mieleeni siis eräänä lauantaina, kun katsoin saunanpuhtaita lapsiani ja odottelimme jotain tiettyä ohjelmaa alkavaksi ja teimme jotain vähän spesiaalimpaa iltapalaa.

Kaikkien lapsien lauantait eivät ole lämpöisiä tunnelmaltaan ja iloa täynnä.

Mahdoton vaan ei mahdoton

Kyllä lapset tuovat väriä elämään, halusi tai ei.
Meidän toinen lapsista hoitaa kaikki hommat koulut ym. itsenäisesti. Hän on aina ajallaan ja muutenkin kaikki on just eikä melkein.
Toinen taas on saanut ne kaikki haasteellisuusgeenit.
Jos se pikkulapsiaika olikin haasteellista kaikkine kommervenkkeineen, niin kyllä se nyt isompana näyttää suurempaa osaa. Pikkulapsi pienet murheet, iso lapsi isot murheet. Ja näin se taitaa valitettavasti olla.

Välillä huomaan olostani, että mulla on varmaan verenpaineet tapissa. Kiehuu yli sen verran reippaasti. Ja sitten kun tilanne on ohi, mietin, miten huvittavalta kaikki varmasti näyttääkään?

Lapseni on taitava keksimään kaikkia verukkeita, ettei asioita tarvitsisi tehdä, tai että pääsisi sieltä mistä aita on matalin.

Kuten eräänä aamuna, kun hän tuli kertomaan, kuinka kuumeinen hän on, eikä pääse kouluun. Hänellä oli oikein rekvisiittaa mukana käydessään meidän makuuhuoneessa asiaa kertomassa. Se meni täydestä läpi, kunnes menin tarkemmin häntä katsomaan. Olin jo ehtinyt laittaa opelle viestiä.
Digimittari kuitenkin paljasti edellisen lämpötilan, joka oli hyvinkin alilämpöinen, tokkopa edes hänen mittaama!
Mittasin kuumeen häneltä, eikä sitä tosiaan ollut. Pää kuitenkin kuulemma oli kovasti kipeä ja pikkaisen itkuakin hän yritti tuhertaa. Mutta ei mennyt enää läpi. Kouluun oli lähdettävä ja itse laitoin opelle uuden viestin; ei olekaan kuumeessa, tulee kouluun.

Ensin vähän hävetti laittaa viestiä. Olin tullut huijatuksi ihan kuus nolla. Mutta sitten ajattelin, että mitäs tuosta. Varmaan ihan pliisua verrattuna siihen kaikkeen mitä onkaan tulossa! Ja esimurkkua katsellessa, huomaan hänen olevan varsin kekseliäs kaveri!

Olenkin sanonut, että tämä kaikki jalo taito, mikä hänellä on pitäisi saada kanavoitua oikein! Ei pidä heittää hukkaan lähes luontaisia näyttelijän lahjoja!

Tai se sinnikkyys millä hän taistelee asioita vastaan! Kuten nukkumaanmeno, aivan pöyristyttävää, että joutuu menemään nukkumaan! Ja koska hän on lapsi, joka edelleen hyötyy rutiineista ja riittävistä yöunista, on se meidän vanhempien tehtävä valvoa, että unta tosiaan tulee saatua edes lähes riittävästi. Emme silti aina onnistu.
Joskus olemme itse heränneet alkuyön unista ihmeelliseen ääneen. Kun sitten on menty katsomaan, mistä tämä kuuluu, on se naurunremakka kuulunut kuopuksen huoneesta. Hän siellä salaa on katsonut kännykästä ohjelmia! Ja Putouksen yleisön nauru paljasti, kun ei malttanut kuulokkeita käyttää.  Se sinnikkyys, millä hän odottaa, että käymme nukkumaan, jolloin kukaan ei ole näkemässä, kun hän hiippailee hakemaan kännykän keittiöstä kännykkäparkista.
Sittemmin se kapula on siirretty meidän makkariin, jotta hänkin saisi itselleen rauhan nukkua.

Olen myös keväällä mennyt halpaan, kun lapsi oli voinut huonosti koulussa. Ope soitti ja sanoi, että tämä on sairas tämä lapsi, että pitää mennä kotiin. Sanoin, että no sitten pitää mennä. Olin silloin vielä kodin ulkopuolella töissä ja ope sanoi, että hän on niin sairas ja huonovointinen, ettei häntä voi päästää yksin liikenteeseen, kun ei tiedä pysyykö tajuissaan. Että pitää autolla hakea.

Olin pyörällä töissä ja poljin ensin hiki hatussa kotiin autoa hakemaan, jotta voin hakea erittäin sairaan ja lähes tajunnan rajamailla olevan lapseni kotiin tuntia ennen koulun päättymistä.

Kun pääsimme kotiin, huomasin, ettei hänellä oikeastaan ole mitään vikaa. Ja sitten muutaman yön päästä hän jäi kiinni ohjelmien katsomisesta yöllä. Eli hän olikin vain väsynyt! Ja siihen päälle vielä ne näyttelijänlahjat, kun ei oikein jaksanut väsyneenä tehdä kouluhommia.

Yritän olla ajan hermolla hänen kanssaan, mutten aina onnistu. Mutta sen olen sanonut, että kiinni jää aina, ennemmin tai myöhemmin. Ja yleensä se tapahtuu varsin nopeasti! Olen siis itsekin hieman harjaantunut ja pikkaisen jo jopa ylpeä tästä taidostani, etten ihan alati tule huijatuksi!

Ihanat lapset, elämä olisi varsin harmaata ilman heitä! <3

Auto, tuo välttämätön kapistus

Ajelin omien lasten kanssa treeneihin. Äkisti autoni alkoi pitämään kummallista ääntä. Pysähdyimme bussipysäkille ja totesimme, että puhaltimessa on varmasti jotain likaa tai jäätä. Hetken sitä renkattuamme auto hiljeni.
Jatkoimme matkaa, heitin lapset treeneihin ja menin itse kauppaan.
Kaupasta lähtiessäni mittaristoon ilmestyi teksti error ja vilkut toimivat satunnaisesti. Jaahas, tällaista ei olekaan ennen tapahtunut. Ajelin treenipaikalle ja soitin isännälle. Tutkin samalla ohjekirjasta mittariston varoitusmerkkejä. Sieltä ei löytynyt erroria.
Isäntä oli kotona pikkuisen kanssa ja sovimme, että jään odottamaan lasten treenit ja koitan sitten ajella kotiin.

Treenien loputtua lähdimme autolla liikenteeseen. Error vilkkui mittaristossa edelleen, lisänä start and stop-teksti. Vilkut toimivat hitaasti jos ollenkaan. Sitten pimeni koko mittaristo.

Pääsimme kuitenkin kotiin ja rupesimme pohtimaan eri vaihtoehtoja. Kello oli jo puolikahdeksan illalla ja selvää oli, että tarvitsen autoa tulevina päivinä. Asuinsijaintimme on kohtuu sivussa, vaikkakaan ei ihan tiettömän tien päässä. Lähikauppaan on matkaa kuitenkin useita useita kilometrejä, eikä ilman autoa voi olla kovin pitkään. Ja lisänä, että pakolliset työmenot on myös hoidettava.
Lopulta paikalle kaarsi hinausauto ja vei autoni korjaamoon. Onneksi on liikkumisturva ja sen myötä pikainen selvittely mikä autossa on vikana.
Sain auton korjattuna seuraavana päivänä takaisin, mikä tietysti helpottaa elämää. Auto on myös työvälineeni, sillä se on isompi, kuin isännän auto lainalapsia ajatellen.

Meidän perheessä on kaksi autoa. Ei kovin ekologista, mutta ostettaessa on päädytty vähäpäästöisiin autoihin. Edes jotain. Emme kuitenkaan halua muuttaa kaupunkiin, sillä meidän mielestä maaseutu on lapsille parempi kasvupaikka. Ja viihdymme omassa rauhassa itsekin.

Se tarkoittaa sitten sitä, että autoja on oltava molemmilla omat ja joka paikkaan pitää mennä autolla. Lapsia saa olla kuskaamassa harrastuksiin ja kavereille.

Niin riippuvainen sitä on autosta ja harmitus on yleensä suuri, kun se auto hajoaa.