Olemme odottajia! Olemme siis valmiina toimimaan perhehoitajina sitä tarvitseville lapsille.
Olo on jännittynyt, hämmentynyt ja odottava, tietenkin. Paljolti riippuu myös oma työtilanteeni siitä, onko paikkamme tyhjillään, vai onko meillä lapsi. Jos ei ole lapsia, ei ole sitä työtäkään. Tämä kun on kotona tehtävää työtä.
Odotus on varsin tuttua, sillä olen kaksinkertainen adoptioäiti ja olen odottanut kaksi kertaa. Hieman samanlainen fiilis, joskin silloin lapsi tuli jäädäkseen, nyt vain pyörähtämään.
Silti katson puhelinta useita kertoja päivässä ja tarkistan, että äänet ovat varmasti päällä. Jos jollain lapsella on hätä, en halua missata sitä laiminlyömällä kännykän huomioimista 😄! Hassua!
Päivät soljuvat eteenpäin näin ja kun huomaan virka-ajan päättyvän, ajattelen, että ei tänään. Tuttua! Ehkä tätä ensimmäistä kertaa odottaa jännittyneenä, kun kaikki on vielä uutta.
Joskus kärsin kovastikin odottamisesta. Nyt en niinkään kärsi, mutta valmiudessa huomaan olevani. Adoptio-odottajan elämä muodostuu tuskaisaksi, kun aikaa kuluu, eikä Sitä Puhelua kuulu. Elämä muuttuu niin totaalisesti, kun perheeseen tulee lapsi pysyvästi.
Kyllähän se toki nytkin muuttuu ja muuttumisella on jatkumoa, sillä lapsia tulee ja menee. Oma perhedynamiikka muuttuu ja kärsii ja jää nähtäväksi miten omat lapsemme tähän muutosrumbaan reagoivat.
Mutta se, milloin ja kuka on tulossa, on ihan täysin auki. Jatkamme odottamista.
keskiviikko 30. toukokuuta 2018
keskiviikko 23. toukokuuta 2018
Auton vaihto
Meillä on perheessä kaksi autoa. Ihan pakko olla, muuten ei päästä kulkemaan. Toinen autoista kaipaa jo vaihtoa ja sen ja sijaisperheenä toimimisen myötä olemme alkaneet pohtia, millainen sen auton tulisi olla?
Kun nykyisiin autoihimme laittaa yhden turvaistuimen, ei muuta sitten lastemme lisäksi takapenkille mahdukaan. Saati, jos pitäisi kaksi istuinta saada kyytiin.
Myös tavaratilat käyvät ahtaaksi, jos pitänee kärryjä kuljetella mukana. Ja hui miten paljon ne vievätkään tilaa. En muistanutkaan enää.
Joten nyt on sitten syynissä tila-autot seitsemälle henkilölle ja tavaratilaakin pitäisi jonkin verran olla, jotta saa mahdollisesti ne rattaat mukaan, tai koirat.
Sen verran paljon liikumme ja välillä on isojakin harrastekasseja mukana, että ei ole käytännöllistä kahdella pienellä autolla matkoja kulkea, vaan että koko poppoo mahtuisi sitten kyytiin.
Paljon pohdittavaa, kun perheen kokoonpano on jatkossa vaihteleva. Mutta toisaalta, onhan ne samalla työvälineitä, joten niin se on ajateltava. Mikä itselle on paras.
Kun tekee töitä kotona, saa tai joutuu valitsemaan itse itselleen ne työvälineet. Ja miksi valita sellaisia, mistä itse ei pidä?!
Teimme myös kotiimme muutostöitä, jotta omilla lapsillamme säilyy omat huoneet. Niistä emme halunneet tinkiä. Kaikin puolin elämämme on ollut sellaisessa murrosvaiheessa.
Kun nykyisiin autoihimme laittaa yhden turvaistuimen, ei muuta sitten lastemme lisäksi takapenkille mahdukaan. Saati, jos pitäisi kaksi istuinta saada kyytiin.
Myös tavaratilat käyvät ahtaaksi, jos pitänee kärryjä kuljetella mukana. Ja hui miten paljon ne vievätkään tilaa. En muistanutkaan enää.
Joten nyt on sitten syynissä tila-autot seitsemälle henkilölle ja tavaratilaakin pitäisi jonkin verran olla, jotta saa mahdollisesti ne rattaat mukaan, tai koirat.
Sen verran paljon liikumme ja välillä on isojakin harrastekasseja mukana, että ei ole käytännöllistä kahdella pienellä autolla matkoja kulkea, vaan että koko poppoo mahtuisi sitten kyytiin.
Paljon pohdittavaa, kun perheen kokoonpano on jatkossa vaihteleva. Mutta toisaalta, onhan ne samalla työvälineitä, joten niin se on ajateltava. Mikä itselle on paras.
Kun tekee töitä kotona, saa tai joutuu valitsemaan itse itselleen ne työvälineet. Ja miksi valita sellaisia, mistä itse ei pidä?!
Teimme myös kotiimme muutostöitä, jotta omilla lapsillamme säilyy omat huoneet. Niistä emme halunneet tinkiä. Kaikin puolin elämämme on ollut sellaisessa murrosvaiheessa.
maanantai 21. toukokuuta 2018
Wilma-uupumus
Tämä lukuvuosi on ollut vaikea, minulle. Odotan siis koulujen päättymistä, kuin kuuta nousevaa! Olemme tehneet sellaisen "aamukamman" lapsen kanssa seinälle, mistä seuraamme päivien kulkua. Tiedämme tarkalleen, montako päivää on jäljellä.
Olen jokaisen uuden kasvattajan tai opettajan kanssa pitänyt palaveria ennen kuin lapsi on aloittanut kautta. Nyt viime syksynä en pitänyt. Jotenkin oletin, että vaikka opettaja vaihtui, olisi koululla ollut jo kokemusta lapsestani, sillä olihan tämäkin opettaja opettanut hänelle joitain aineita ja pienessä koulussa lapseni ja perheemme tullut tutuksi. Kuinka väärässä olinkaan.
Tuntuu, kuin olisimme välillä tarponeet suossa. Ja minä äitinä imenyt kaiken negaation tuplana itseeni.
Nyt tiedän, miltä tuntuu, kun kodin ja koulun välinen yhteistyöväline Wilma "huutaa punaista"! Pienistäkin asioista tulee viesti. Kerran viikossa, pari kertaa, joka päivä ja lopulta muutama päivässä. Siinä on vaikeaa pitää omasta lapsestaan positiivista mielikuvaa yllä, kun kehuja ei juuri tule. Kun penaali on jäänyt kotiin, en aina edes mainitse siitä viestistä lapselle. Olen uupunut niihin.
Kun opettaja pyytää ristiäiskuvia tuotavan kouluun uskontotunnille, jotta voidaan käydä läpi kristinuskoa ja sen perinteitä, lapselle iskee paniikki. Lapsella ei ole niitä kuvia. Tai on, mutta ei niitä perinteisiä. Hän ei ole enää vauva niissä kuvissa, vaan jo iso lapsi. Hän ei halua kuvia kouluun, koska on erilainen.
Avaan Wilman ja kirjoitan aiheesta opettajalle. Saan tylyn vastaviestin. Miksi lapsi ei käsittele asiaa, kuin muut? Hän on koulussa, kuin kuka tahansa. Kuva tulee anonyymisti seinälle! Miksi lapsella on niin huono itsetunto? Olen pöyristynyt. Mieheni hörähtää opettajan olevan nyt ihan kuutamolla. Eikö opettaja tajua, että jo muutaman vuoden ikäinen lapsi ristiäiskuvassa, koulunsa ainut tumma lapsi kyllä erottuu kuvista, vaikka olisi kuinka anonyymisti kuva seinällä!! Vastaan opettajalle vain, että lapsi saa itse päättää. Lapsi ei vienyt kuvia kouluun.
Joku varmasti ajattelee, eikö olisi hyvä avata kaikille sitä omaa taustaa ja siten tuoda asia tutuksi?! Kyllä tavallaan. Oppilaat kuitenkin tietävät lapsen taustan, sillä he ovat olleet yhdessä jo eskarista lähtien. Kouluun ja jo päiväkotiin veimme sellaisen "kun tulin kotiin-kansion" näytille.
Nyt kun lapsi on jo sen ikäinen, että mielessä siintää ajatukset kuka olen? Mistä tulen? Kelpaanko tällaisena? Olenko yhtä hyvä? Eli se itsentunto ja sen oman identiteetin kehittyminen. Miksi pitäisi avata sitä kipeintä kohtaa, kun se on itsellekin tällä hetkellä vaikea aihe?
Opettajan kysymykset lukuvuoden aikana, miksi lapsi kokee asiat näin? Miksi ei anna asioiden olla? Miksi miksi miksi?
Ja minun rintaa korventaa. Yritän selittää ja selittää. Tulla ymmärretyksi ja silti minusta tuntuu, ettei se riitä. Etten tule ymmärretyksi. Että lapseni ei tule ymmärretyksi.
Yritän silti nähdä lapseni positiivisesti, sillä onhan hän minun lapseni. Yritän valaa häneen uskoa ja toivoa ja luottaa siihen, että hän riittää ja on hyvä. Ja että en koskaan jätä.
Kohta alkaa kesäloma ja toivon, että itsekin toivun tästä Wilmakammosta. Että kun syksyllä tulee ensimmäinen Wilmaviesti, niin vatsassani ei pyörähtäisi, eikä tuskanhiki herahtaisi otsalle.
Niin ja olen luvannut lapselle palkkion, jos loppuaika menee suht hyvin. Ettei tulisi niin paljon merkintöjä. Mitä paremmin on mennyt, sitä parempi on palkkio!
Keppi vai porkkana? No porkkana!
Olen jokaisen uuden kasvattajan tai opettajan kanssa pitänyt palaveria ennen kuin lapsi on aloittanut kautta. Nyt viime syksynä en pitänyt. Jotenkin oletin, että vaikka opettaja vaihtui, olisi koululla ollut jo kokemusta lapsestani, sillä olihan tämäkin opettaja opettanut hänelle joitain aineita ja pienessä koulussa lapseni ja perheemme tullut tutuksi. Kuinka väärässä olinkaan.
Tuntuu, kuin olisimme välillä tarponeet suossa. Ja minä äitinä imenyt kaiken negaation tuplana itseeni.
Nyt tiedän, miltä tuntuu, kun kodin ja koulun välinen yhteistyöväline Wilma "huutaa punaista"! Pienistäkin asioista tulee viesti. Kerran viikossa, pari kertaa, joka päivä ja lopulta muutama päivässä. Siinä on vaikeaa pitää omasta lapsestaan positiivista mielikuvaa yllä, kun kehuja ei juuri tule. Kun penaali on jäänyt kotiin, en aina edes mainitse siitä viestistä lapselle. Olen uupunut niihin.
Kun opettaja pyytää ristiäiskuvia tuotavan kouluun uskontotunnille, jotta voidaan käydä läpi kristinuskoa ja sen perinteitä, lapselle iskee paniikki. Lapsella ei ole niitä kuvia. Tai on, mutta ei niitä perinteisiä. Hän ei ole enää vauva niissä kuvissa, vaan jo iso lapsi. Hän ei halua kuvia kouluun, koska on erilainen.
Avaan Wilman ja kirjoitan aiheesta opettajalle. Saan tylyn vastaviestin. Miksi lapsi ei käsittele asiaa, kuin muut? Hän on koulussa, kuin kuka tahansa. Kuva tulee anonyymisti seinälle! Miksi lapsella on niin huono itsetunto? Olen pöyristynyt. Mieheni hörähtää opettajan olevan nyt ihan kuutamolla. Eikö opettaja tajua, että jo muutaman vuoden ikäinen lapsi ristiäiskuvassa, koulunsa ainut tumma lapsi kyllä erottuu kuvista, vaikka olisi kuinka anonyymisti kuva seinällä!! Vastaan opettajalle vain, että lapsi saa itse päättää. Lapsi ei vienyt kuvia kouluun.
Joku varmasti ajattelee, eikö olisi hyvä avata kaikille sitä omaa taustaa ja siten tuoda asia tutuksi?! Kyllä tavallaan. Oppilaat kuitenkin tietävät lapsen taustan, sillä he ovat olleet yhdessä jo eskarista lähtien. Kouluun ja jo päiväkotiin veimme sellaisen "kun tulin kotiin-kansion" näytille.
Nyt kun lapsi on jo sen ikäinen, että mielessä siintää ajatukset kuka olen? Mistä tulen? Kelpaanko tällaisena? Olenko yhtä hyvä? Eli se itsentunto ja sen oman identiteetin kehittyminen. Miksi pitäisi avata sitä kipeintä kohtaa, kun se on itsellekin tällä hetkellä vaikea aihe?
Opettajan kysymykset lukuvuoden aikana, miksi lapsi kokee asiat näin? Miksi ei anna asioiden olla? Miksi miksi miksi?
Ja minun rintaa korventaa. Yritän selittää ja selittää. Tulla ymmärretyksi ja silti minusta tuntuu, ettei se riitä. Etten tule ymmärretyksi. Että lapseni ei tule ymmärretyksi.
Yritän silti nähdä lapseni positiivisesti, sillä onhan hän minun lapseni. Yritän valaa häneen uskoa ja toivoa ja luottaa siihen, että hän riittää ja on hyvä. Ja että en koskaan jätä.
Kohta alkaa kesäloma ja toivon, että itsekin toivun tästä Wilmakammosta. Että kun syksyllä tulee ensimmäinen Wilmaviesti, niin vatsassani ei pyörähtäisi, eikä tuskanhiki herahtaisi otsalle.
Niin ja olen luvannut lapselle palkkion, jos loppuaika menee suht hyvin. Ettei tulisi niin paljon merkintöjä. Mitä paremmin on mennyt, sitä parempi on palkkio!
Keppi vai porkkana? No porkkana!
torstai 17. toukokuuta 2018
Hylkäämiskokemus ja traumataustan ymmärtäminen
Biologisesta äidistään eroon joutuneella lapsella on aina hylkäämisen kokemus. Se on aina, vaikka lapsi olisi jo pienenä päässyt hyvään adoptio- tai sijaisperheeseen.
Lapset oirehtivat monin eri tavoin, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Jos elämän selkärepussa on vielä elettyä elämää kertynyt paljon, voi oirehdintaakin olla paljon. Toki hyvä uusi perheympäristö luo hyvän mahdollisuuden eheytymiselle.
Usein tällaiset lapset haluavat kontrolloida tilanteita, aistit ovat täydessä terässä kuulemaan, näkemään ja kokemaan. He tuntevat asioita monin kerroin voimakkaammin, kuin biologiseen perheeseensä syntyneet ja heidän kanssaan elävät lapset, ns. hyvän alun saaneet lapset.
Traumataustaisen lapsen elämässä on ollut aika, kun kaikki voimavarat ovat menneet selviytymiseen. Ja on muistettava, että vain vahvat selviytyvät!
Kun sitten lapsi saa itselleen uuden perheen ja turvallisen kasvuympäristön, hänen on vaikeaa päästää irti kontrolloinnista ja selviytymisestä ja alkaa luottaa siihen, että aikuiset pitävät huolta ja itse saisi keskittyä kasvamiseen ja kehittymiseen leikin ja opin varjolla. On vaikeaa ottaa hoivaa ja apua vastaan, jos sitä ei ole saanut. On vaikeaa luottaa, että minä kelpaan ja riitän ja saan pitää vanhempani.
Tämän kaltainen lapsi on päivähoidossa ja koulussa muiden silmissä päällisin puolin, kuin kuka tahansa lapsi. Mutta lapsi itse siis tuntee asiat monin kerroin ja siinä missä joku toinen kohauttaa olkiaan jostain asiasta, tämä lapsi tuntee syvällä sielussaan kipua. Vanha ehkä jo arpeutunutkin haava aukeaa ja lapsi voi pahoin. Pienikin asia aktivoi hylkäämisen kokemuksen, esim. kaveriporukasta eristäminen tai eri porukkaan joutuminen.
Itsetunto ja oma minä voivat olla kyseenalaistettuna. Olenko riittävän hyvä? Kelpaanko varmasti? Pitää ehkä olla joka paikassa se nopein ja paras, jotta saa arvostusta, ainakin omasta mielestä.
Tällaista lasta voi olla vaikeaa tunnistaa, sillä hänellä on niin mahtavat selviytymistaidot! Ammattikasvattajien kannattaisi kuunnella tarkalla korvalla tällaisen lapsen vanhemman kertomusta lapsesta ja sitä kautta ammentaa ymmärrystä siitä, ettei lapsi tahallaan toimi poikkevasti.
On toki kasvattajia, joilla on taito sensitiivisyyteen ja siihen, että kuulee mitä kerrotaan. Sitten taas valitettavasti on niitä sensitiivisyyden vastakohtia, joilta perheet saavat ihmettelyä ja voivottelua.
Jotenkin olen ajatellut maailman jo niin muuttuneen ja suomenkin kansainvälistyneen niin, että meillä olisi täällä monen näköisiä ja kokoisia tarinoita ja erilaisuus olisi samanlaisuus, eli rikkaus, eikä olisi vaan yhtä muottia.
Mutta valitettavasti törmään vielä siihen, että monella on todella kapea-alainen käsitys ihmisyydestä. Jos et mahdu siihen "normimuottiin", olet erilainen ja vaikea.
Vaikka lapsella on traumatausta, hän mitä todennäköisimmin pärjää koulussa ja elämässä hyvin. Adoptiovanhemmat hakevat aktiivisesti apua lapsilleen. He ovat peräänantamattomia leijonaemoja ja -isiä, jotka taistelevat lapsensa puolesta loppuun asti. Heillä on myös lapsestaan se parhain tieto, kuten kenellä tahansa vanhemmalla.
Elämänpolkua ei tarvitse liiaksi siloittaa, mutta onko tarpeen rakentaa ehdoin tahdoin esteitä?
Lapset oirehtivat monin eri tavoin, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Jos elämän selkärepussa on vielä elettyä elämää kertynyt paljon, voi oirehdintaakin olla paljon. Toki hyvä uusi perheympäristö luo hyvän mahdollisuuden eheytymiselle.
Usein tällaiset lapset haluavat kontrolloida tilanteita, aistit ovat täydessä terässä kuulemaan, näkemään ja kokemaan. He tuntevat asioita monin kerroin voimakkaammin, kuin biologiseen perheeseensä syntyneet ja heidän kanssaan elävät lapset, ns. hyvän alun saaneet lapset.
Traumataustaisen lapsen elämässä on ollut aika, kun kaikki voimavarat ovat menneet selviytymiseen. Ja on muistettava, että vain vahvat selviytyvät!
Kun sitten lapsi saa itselleen uuden perheen ja turvallisen kasvuympäristön, hänen on vaikeaa päästää irti kontrolloinnista ja selviytymisestä ja alkaa luottaa siihen, että aikuiset pitävät huolta ja itse saisi keskittyä kasvamiseen ja kehittymiseen leikin ja opin varjolla. On vaikeaa ottaa hoivaa ja apua vastaan, jos sitä ei ole saanut. On vaikeaa luottaa, että minä kelpaan ja riitän ja saan pitää vanhempani.
Tämän kaltainen lapsi on päivähoidossa ja koulussa muiden silmissä päällisin puolin, kuin kuka tahansa lapsi. Mutta lapsi itse siis tuntee asiat monin kerroin ja siinä missä joku toinen kohauttaa olkiaan jostain asiasta, tämä lapsi tuntee syvällä sielussaan kipua. Vanha ehkä jo arpeutunutkin haava aukeaa ja lapsi voi pahoin. Pienikin asia aktivoi hylkäämisen kokemuksen, esim. kaveriporukasta eristäminen tai eri porukkaan joutuminen.
Itsetunto ja oma minä voivat olla kyseenalaistettuna. Olenko riittävän hyvä? Kelpaanko varmasti? Pitää ehkä olla joka paikassa se nopein ja paras, jotta saa arvostusta, ainakin omasta mielestä.
Tällaista lasta voi olla vaikeaa tunnistaa, sillä hänellä on niin mahtavat selviytymistaidot! Ammattikasvattajien kannattaisi kuunnella tarkalla korvalla tällaisen lapsen vanhemman kertomusta lapsesta ja sitä kautta ammentaa ymmärrystä siitä, ettei lapsi tahallaan toimi poikkevasti.
On toki kasvattajia, joilla on taito sensitiivisyyteen ja siihen, että kuulee mitä kerrotaan. Sitten taas valitettavasti on niitä sensitiivisyyden vastakohtia, joilta perheet saavat ihmettelyä ja voivottelua.
Jotenkin olen ajatellut maailman jo niin muuttuneen ja suomenkin kansainvälistyneen niin, että meillä olisi täällä monen näköisiä ja kokoisia tarinoita ja erilaisuus olisi samanlaisuus, eli rikkaus, eikä olisi vaan yhtä muottia.
Mutta valitettavasti törmään vielä siihen, että monella on todella kapea-alainen käsitys ihmisyydestä. Jos et mahdu siihen "normimuottiin", olet erilainen ja vaikea.
Vaikka lapsella on traumatausta, hän mitä todennäköisimmin pärjää koulussa ja elämässä hyvin. Adoptiovanhemmat hakevat aktiivisesti apua lapsilleen. He ovat peräänantamattomia leijonaemoja ja -isiä, jotka taistelevat lapsensa puolesta loppuun asti. Heillä on myös lapsestaan se parhain tieto, kuten kenellä tahansa vanhemmalla.
Elämänpolkua ei tarvitse liiaksi siloittaa, mutta onko tarpeen rakentaa ehdoin tahdoin esteitä?
tiistai 15. toukokuuta 2018
Äitienpäivä
Äitienpäivä on varsin tunteita herättävä päivä. Se on ilon päivä äideille, joilla on lapsi kotona. Se on surun päivä lapsettomille, lasta kovasti kaipaaville tai lapsen menettäneille.
Itselläni on äitienpäivä joka päivä, mutta onhan sitä äitienpäivää mukavaa viettää, kun lapset tulevat herättämään aamupalalle.
Pienempänä he olivat askarrelleet lahjoja ja kortteja. Sittemmin lasten isä on hankinnoissa mukana ja tänä vuonna sain salaa toivomani istutuksen, jota nuorimmaiseni kädet täristen minulle sängyn viereen kantoi.
Äitienpäivänä rakastan viettää aikaa lasteni kanssa ja touhuta yhdessä jotain mukavaa. En niinkään kaipaa hienoja päivällisiä ravintolassa tai mitään muutakaan glamouria. Yhdessäolo on se juttu.
Äitienpäivä saa minut usein mietteliääksikin, sillä joskus oli aika, kun se oli minullekin surun päivä. Kannoin lapsiani kauan sydämessäni ja heille on antanut elämän joku muu, kuin minä. Sitä toista äitiä mietin myös äitienpäivänä. Hän antoi lapselle elämän ja tämä lapsi teki minusta äidin.
Kun on saanut lapsen, on tullut äidiksi. Niin ovat myös nämä lasten biologiset äidit edelleen äitejä, vaikka lapsen ovat pois antaneetkin. Sitä roolia ei voi kukaan ottaa pois. Elämä ei aina mene niin kuin on suunnitellut ja syitä lapsesta luopumiseen tai menettämiseen on monia.
Olen kiitollinen lasteni äideille siitä, että lapseni ovat saaneet elämän lahjan. Teen parhaani opettaessani heitä elämään. Olen onnen tyttö saadessani olla lasteni äiti!
Itselläni on äitienpäivä joka päivä, mutta onhan sitä äitienpäivää mukavaa viettää, kun lapset tulevat herättämään aamupalalle.
Pienempänä he olivat askarrelleet lahjoja ja kortteja. Sittemmin lasten isä on hankinnoissa mukana ja tänä vuonna sain salaa toivomani istutuksen, jota nuorimmaiseni kädet täristen minulle sängyn viereen kantoi.
Äitienpäivänä rakastan viettää aikaa lasteni kanssa ja touhuta yhdessä jotain mukavaa. En niinkään kaipaa hienoja päivällisiä ravintolassa tai mitään muutakaan glamouria. Yhdessäolo on se juttu.
Äitienpäivä saa minut usein mietteliääksikin, sillä joskus oli aika, kun se oli minullekin surun päivä. Kannoin lapsiani kauan sydämessäni ja heille on antanut elämän joku muu, kuin minä. Sitä toista äitiä mietin myös äitienpäivänä. Hän antoi lapselle elämän ja tämä lapsi teki minusta äidin.
Kun on saanut lapsen, on tullut äidiksi. Niin ovat myös nämä lasten biologiset äidit edelleen äitejä, vaikka lapsen ovat pois antaneetkin. Sitä roolia ei voi kukaan ottaa pois. Elämä ei aina mene niin kuin on suunnitellut ja syitä lapsesta luopumiseen tai menettämiseen on monia.
Olen kiitollinen lasteni äideille siitä, että lapseni ovat saaneet elämän lahjan. Teen parhaani opettaessani heitä elämään. Olen onnen tyttö saadessani olla lasteni äiti!
lauantai 12. toukokuuta 2018
Odottelua ja ihmettelyä
Mehän emme ole vielä päässeet edes alkuun tässä tulevassa toiminnassa. Silti pieni kutkutus tuntuu mielessä ja mahanpohjassa. Vähän samankaltaista, kun olimme adoptio-odottajia. Silloin odotimme omaa perheenjäsentä tulevaksi kotiin pysyväksi. Meidän lapseksemme.
Nyt tilanne on toki hieman eri, kun tarkoituksenamme on toimia sijaisperheenä lyhytaikaisesti. Silti se vähän jännittää. Milloin meille soitetaan? Minkälainen lapsi ensin tulee? Tyttö vai poika? Minkä ikäinen? Kaikki on niin avoinna ja ensi kerta on varmasti se jännin!
Ensiajatus on, että meidän hiljaisesta kodista tulee äänekäs. Mutta eihän meidän koti ole hiljainen! Olen tajunnut, että kaksi poikaa saa ääntä kyllä lähtemään itsestään ja välillä tuntuu, että me vanhemmatkin riehumme heidän kanssaan. Eli siis mikään hiljainen talo tämä ei ole. Talossamme raikaa nauru, mutta myös muutkin tunteet ovat sallittuja.
Lapsemme kuvasivat meidän perhettä sitä kysyttäessä, että olemme huumorintajuinen, turvallinen ja kiva perhe. No siitä on hyvä lähteä liikkeelle.
Nyt tilanne on toki hieman eri, kun tarkoituksenamme on toimia sijaisperheenä lyhytaikaisesti. Silti se vähän jännittää. Milloin meille soitetaan? Minkälainen lapsi ensin tulee? Tyttö vai poika? Minkä ikäinen? Kaikki on niin avoinna ja ensi kerta on varmasti se jännin!
Ensiajatus on, että meidän hiljaisesta kodista tulee äänekäs. Mutta eihän meidän koti ole hiljainen! Olen tajunnut, että kaksi poikaa saa ääntä kyllä lähtemään itsestään ja välillä tuntuu, että me vanhemmatkin riehumme heidän kanssaan. Eli siis mikään hiljainen talo tämä ei ole. Talossamme raikaa nauru, mutta myös muutkin tunteet ovat sallittuja.
Lapsemme kuvasivat meidän perhettä sitä kysyttäessä, että olemme huumorintajuinen, turvallinen ja kiva perhe. No siitä on hyvä lähteä liikkeelle.
torstai 10. toukokuuta 2018
Tavaroiden järjestelyä
Kävin tänään Ikeassa hankkimassa vielä pieniä hankintoja tulevaa varten. Sen jälkeen hieman siivoilin ja järjestelin, eikä huone ole enää pelkkä varasto tavaroille, vaan oikea huone, missä ehkä pian asuu joku?
Vein myös tavaraa varastoon ja mitä sieltä löytyikään? Meidän teinin vanhat popot! Siitä on aikaa, kun niillä kengillä on kukaan kävellyt. Kokoa 24 olevat pikku poposet. En edes muistanut niiden olevan enää tallessa. Lisäksi löytyi myös pienet siniset huopikkaat, teinin nekin. Ne jäivät mieheni iloksi sinne varastoon säästöön, joko muistoksi tai sitten teinin tuleville lapsille tulevaisuuteen.
Ikeasta tarttui mukaan sänkyyn lisälaita, pikkutilpehööriä, lakanoita ja patjansuojuksia. Lisäksi ostin toisesta kaupasta sen ammeen, hygieniatarvikkeita, hammasharjoja ja muumitahnaa :) Kivoja lasten shampoita ja saippuoita, joilla on kiva sitten peseytyä.
Näin se hurahti tämä lämmin päivä sisätiloissa, vaikka olin muuta suunnitellut. Niin vaan vei tämä homma mennessään.
Vein myös tavaraa varastoon ja mitä sieltä löytyikään? Meidän teinin vanhat popot! Siitä on aikaa, kun niillä kengillä on kukaan kävellyt. Kokoa 24 olevat pikku poposet. En edes muistanut niiden olevan enää tallessa. Lisäksi löytyi myös pienet siniset huopikkaat, teinin nekin. Ne jäivät mieheni iloksi sinne varastoon säästöön, joko muistoksi tai sitten teinin tuleville lapsille tulevaisuuteen.
Ikeasta tarttui mukaan sänkyyn lisälaita, pikkutilpehööriä, lakanoita ja patjansuojuksia. Lisäksi ostin toisesta kaupasta sen ammeen, hygieniatarvikkeita, hammasharjoja ja muumitahnaa :) Kivoja lasten shampoita ja saippuoita, joilla on kiva sitten peseytyä.
Näin se hurahti tämä lämmin päivä sisätiloissa, vaikka olin muuta suunnitellut. Niin vaan vei tämä homma mennessään.
Lapsi
Lapsi on aina lapsi, syntyi hän sitten täällä Suomessa, tai maailman toisella puolen. Lapsen ympäristö antaa tietyt puitteet ja ärsykkeet sille, kuinka lapsi kasvaa ja kehittyy.
Jos lapsesta pitää hyvä huolta ja on lapsen kanssa hyvässä vuorovaikutuksessa, lapsesta kasvaa vanhempiinsa kiintynyt tyytyväinen ihmisentaimi.
Jos taas lapsen jättää jo varhain yksin, pärjäämään ilman huolenpitoa ja rakkautta, kasvaa sieltä huonosti voiva kaltoinkohdeltu alku, joka koittaa selviytyä itsekseen parhaansa mukaan.
Lapsi on mitä suurimmassa määrin olosuhteiden uhri. Jokaisen lapsen kuuluisi saada kasvaa turvallisessa ympäristössä, ihan kuten lastensuojelulaki sanoo;
Lain tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun.
Meidän perheemme vastaanottaa lapsen silloin, kun on se kipein hetki ja suurin tarve. Me annamme itsestämme lapselle hoivaa, aikaa ja paikan, jossa eheytyä. Lapsi jatkaa sitten selvittelyjen jälkeen matkaa takaisin kotiin, tai pitkäaikaiseen sijaisperheeseen. Meidän aikamme lapsen elämässä on kuin pisara elämässä. Vain pienen pieni hetki, mutta toivottavasti sieluun jää jotain mukavaa ja lämmintä muistoa, jota ammentaa sitten elämän eri kohdissa.
Jos lapsesta pitää hyvä huolta ja on lapsen kanssa hyvässä vuorovaikutuksessa, lapsesta kasvaa vanhempiinsa kiintynyt tyytyväinen ihmisentaimi.
Jos taas lapsen jättää jo varhain yksin, pärjäämään ilman huolenpitoa ja rakkautta, kasvaa sieltä huonosti voiva kaltoinkohdeltu alku, joka koittaa selviytyä itsekseen parhaansa mukaan.
Lapsi on mitä suurimmassa määrin olosuhteiden uhri. Jokaisen lapsen kuuluisi saada kasvaa turvallisessa ympäristössä, ihan kuten lastensuojelulaki sanoo;
Lain tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun.
Meidän perheemme vastaanottaa lapsen silloin, kun on se kipein hetki ja suurin tarve. Me annamme itsestämme lapselle hoivaa, aikaa ja paikan, jossa eheytyä. Lapsi jatkaa sitten selvittelyjen jälkeen matkaa takaisin kotiin, tai pitkäaikaiseen sijaisperheeseen. Meidän aikamme lapsen elämässä on kuin pisara elämässä. Vain pienen pieni hetki, mutta toivottavasti sieluun jää jotain mukavaa ja lämmintä muistoa, jota ammentaa sitten elämän eri kohdissa.
keskiviikko 9. toukokuuta 2018
Tavaroiden hankinta
Lyhytaikainen sijaisperhe ei ole oikeutettu käynnistämiskorvaukseen, vaan tuleville lapsille on hankittava itse tarvittavat tavarat, kuten turvaistuin, sänky, rattaat yms. Sille ikäryhmälle tarvittavat, mitä on itse valmis vastaanottamaan.
Meidän perheemme on tällä hetkellä valmistautunut alle kouluikäisiin, joten hankittavaa riitti.
Olemme ostaneet kaukalon, turvaistuimen, rattaat/vaunut ja hankittu erinäinen määrä vaatetta eri ikäiselle lapselle. Lapsi usein tulee keskeltä kriisiä ja näin pelkästään päällään olevat vaatteet saattavat olla mukana. Joten on hyvä olla pieni varasto itsellä.
Tavarat ovat hankittu käytettyinä. Toisaalta vaikka ensin ihmettelin, ettei vastaanottoperhe saa korvausta tulin siihen tulokseen, että on hyvä, että "työvälineet" ovat meidän omia.
Aivan käsittämätön tuuri on myös käynyt, että olen törmännyt facebook-kirppareilla annetaan säkillinen vaatteita-ilmoituksiin ja olenkin hakenut "sikaa säkissä" huomaten kotona, että mitä aarteita ne pitivätkään sisällään! Yhdestä sellaisesta kassista tuli kaiken muun lisänä ihania prinsessamekkoja ja toisesta kantoreppu! Äärettömän kiitollinen olen! Vaan onko niin, että kun antaa, niin saa? Olen muinoin antanut monta Ikean kassillista poikieni vaatteita jakoon ihan ilmaiseksi. Nyt niitä on tullut takaisin.
Vielä on muutamia pieniä hankintoja tekemättä, kuten vauvan amme ja sänkyyn laidat ja patjansuojat mm.
Jännittynein ja odottavin fiiliksin kohti tulevaa. Vielä on muutama viikko, ennen kuin voimme vastaanottaa perheeseemme pieniä jalkoja teputtamaan.
Meidän perheemme on tällä hetkellä valmistautunut alle kouluikäisiin, joten hankittavaa riitti.
Olemme ostaneet kaukalon, turvaistuimen, rattaat/vaunut ja hankittu erinäinen määrä vaatetta eri ikäiselle lapselle. Lapsi usein tulee keskeltä kriisiä ja näin pelkästään päällään olevat vaatteet saattavat olla mukana. Joten on hyvä olla pieni varasto itsellä.
Tavarat ovat hankittu käytettyinä. Toisaalta vaikka ensin ihmettelin, ettei vastaanottoperhe saa korvausta tulin siihen tulokseen, että on hyvä, että "työvälineet" ovat meidän omia.
Aivan käsittämätön tuuri on myös käynyt, että olen törmännyt facebook-kirppareilla annetaan säkillinen vaatteita-ilmoituksiin ja olenkin hakenut "sikaa säkissä" huomaten kotona, että mitä aarteita ne pitivätkään sisällään! Yhdestä sellaisesta kassista tuli kaiken muun lisänä ihania prinsessamekkoja ja toisesta kantoreppu! Äärettömän kiitollinen olen! Vaan onko niin, että kun antaa, niin saa? Olen muinoin antanut monta Ikean kassillista poikieni vaatteita jakoon ihan ilmaiseksi. Nyt niitä on tullut takaisin.
Vielä on muutamia pieniä hankintoja tekemättä, kuten vauvan amme ja sänkyyn laidat ja patjansuojat mm.
Jännittynein ja odottavin fiiliksin kohti tulevaa. Vielä on muutama viikko, ennen kuin voimme vastaanottaa perheeseemme pieniä jalkoja teputtamaan.
Esittely
Olen jo pitkään miettinyt blogin perustamista. Tuntuu vahvasti siltä, että elämä on ottamassa uuden sivun ja uuden käänteen.
Meidän perheeseen kuuluu minä, mieheni, kaksi poikaa ja koira.
Lähitulevaisuudessa perheeseemme on tulossa uusi talonvahti. On myös muutakin muutosta tulossa. Aloitamme vastaanottoperheenä tai lyhytaikaisena sijaisperheenä toimimisen.
Olimme vuosia sitten jo haaveilleet, että jonain päivänä ryhdymme tukiperheeksi sitä tarvitseville lapsille. Kunnes sitten koitti päivä, jolloin mieheni ehdotti, että mitäs jos ottaisimme sijaislapsia meidän kotiin? Niitä, jotka ovat vain hetken, kun apua eniten tarvitsevat?
Mietimme asiaa, täytimme hakemukset ja mietimme jälleen. Kunnes lopulta koitti se päivä, että aloitimme Pridevalmennuksen. Ja sitten se oli menoa. Tuntui, että tämä on sitä, mitä juuri tällä hetkellä elämältä haluamme. Emme helppoa elämää, vaan elämän makuista elämää.
Kirjoitan siis elämästä, tunteista, lapsista, koirista, mistä vain. Mutta en yksityiskohtaisesti sijaislapsista, vaan lähinnä siihen liittyvistä asioista ja omista tunnoista. Sijaislapsista kun ei saa mitään mihinkään laittaa, sillä meitä koskee täydellinen salassapitovelvollisuus.
Meidän perheeseen kuuluu minä, mieheni, kaksi poikaa ja koira.
Lähitulevaisuudessa perheeseemme on tulossa uusi talonvahti. On myös muutakin muutosta tulossa. Aloitamme vastaanottoperheenä tai lyhytaikaisena sijaisperheenä toimimisen.
Olimme vuosia sitten jo haaveilleet, että jonain päivänä ryhdymme tukiperheeksi sitä tarvitseville lapsille. Kunnes sitten koitti päivä, jolloin mieheni ehdotti, että mitäs jos ottaisimme sijaislapsia meidän kotiin? Niitä, jotka ovat vain hetken, kun apua eniten tarvitsevat?
Mietimme asiaa, täytimme hakemukset ja mietimme jälleen. Kunnes lopulta koitti se päivä, että aloitimme Pridevalmennuksen. Ja sitten se oli menoa. Tuntui, että tämä on sitä, mitä juuri tällä hetkellä elämältä haluamme. Emme helppoa elämää, vaan elämän makuista elämää.
Kirjoitan siis elämästä, tunteista, lapsista, koirista, mistä vain. Mutta en yksityiskohtaisesti sijaislapsista, vaan lähinnä siihen liittyvistä asioista ja omista tunnoista. Sijaislapsista kun ei saa mitään mihinkään laittaa, sillä meitä koskee täydellinen salassapitovelvollisuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)