Wilma-uupumus

Tämä lukuvuosi on ollut vaikea, minulle. Odotan siis koulujen päättymistä, kuin kuuta nousevaa! Olemme tehneet sellaisen "aamukamman" lapsen kanssa seinälle, mistä seuraamme päivien kulkua. Tiedämme tarkalleen, montako päivää on jäljellä.

Olen jokaisen uuden kasvattajan tai opettajan kanssa pitänyt palaveria ennen kuin lapsi on aloittanut kautta. Nyt viime syksynä en pitänyt. Jotenkin oletin, että vaikka opettaja vaihtui, olisi koululla ollut jo kokemusta lapsestani, sillä olihan tämäkin opettaja opettanut hänelle joitain aineita ja pienessä koulussa lapseni ja perheemme tullut tutuksi. Kuinka väärässä olinkaan.

Tuntuu, kuin olisimme välillä tarponeet suossa. Ja minä äitinä imenyt kaiken negaation tuplana itseeni.
Nyt tiedän, miltä tuntuu, kun kodin ja koulun välinen yhteistyöväline Wilma "huutaa punaista"! Pienistäkin asioista tulee viesti. Kerran viikossa, pari kertaa, joka päivä ja lopulta muutama päivässä. Siinä on vaikeaa pitää omasta lapsestaan positiivista mielikuvaa yllä, kun kehuja ei juuri tule. Kun penaali on jäänyt kotiin, en aina edes mainitse siitä viestistä lapselle. Olen uupunut niihin.

Kun opettaja pyytää ristiäiskuvia tuotavan kouluun uskontotunnille, jotta voidaan käydä läpi kristinuskoa ja sen perinteitä, lapselle iskee paniikki. Lapsella ei ole niitä kuvia. Tai on, mutta ei niitä perinteisiä. Hän ei ole enää vauva niissä kuvissa, vaan jo iso lapsi. Hän ei halua kuvia kouluun, koska on erilainen.
Avaan Wilman ja kirjoitan aiheesta opettajalle. Saan tylyn vastaviestin. Miksi lapsi ei käsittele asiaa, kuin muut? Hän on koulussa, kuin kuka tahansa. Kuva tulee anonyymisti seinälle! Miksi lapsella on niin huono itsetunto? Olen pöyristynyt. Mieheni hörähtää opettajan olevan nyt ihan kuutamolla. Eikö opettaja tajua, että jo muutaman vuoden ikäinen lapsi ristiäiskuvassa, koulunsa ainut tumma lapsi kyllä erottuu kuvista, vaikka olisi kuinka anonyymisti kuva seinällä!! Vastaan opettajalle vain, että lapsi saa itse päättää. Lapsi ei vienyt kuvia kouluun.

Joku varmasti ajattelee, eikö olisi hyvä avata kaikille sitä omaa taustaa ja siten tuoda asia tutuksi?! Kyllä tavallaan. Oppilaat kuitenkin tietävät lapsen taustan, sillä he ovat olleet yhdessä jo eskarista lähtien. Kouluun ja jo päiväkotiin veimme sellaisen "kun tulin kotiin-kansion" näytille.
Nyt kun lapsi on jo sen ikäinen, että mielessä siintää ajatukset kuka olen? Mistä tulen? Kelpaanko tällaisena? Olenko yhtä hyvä? Eli se itsentunto ja sen oman identiteetin kehittyminen. Miksi pitäisi avata sitä kipeintä kohtaa, kun se on itsellekin tällä hetkellä vaikea aihe?

Opettajan kysymykset lukuvuoden aikana, miksi lapsi kokee asiat näin? Miksi ei anna asioiden olla? Miksi miksi miksi?
Ja minun rintaa korventaa. Yritän selittää ja selittää. Tulla ymmärretyksi ja silti minusta tuntuu, ettei se riitä. Etten tule ymmärretyksi. Että lapseni ei tule ymmärretyksi.

Yritän silti nähdä lapseni positiivisesti, sillä onhan hän minun lapseni. Yritän valaa häneen uskoa ja toivoa ja luottaa siihen, että hän riittää ja on hyvä. Ja että en koskaan jätä.

Kohta alkaa kesäloma ja toivon, että itsekin toivun tästä Wilmakammosta. Että kun syksyllä tulee ensimmäinen Wilmaviesti, niin vatsassani ei pyörähtäisi, eikä tuskanhiki herahtaisi otsalle.

Niin ja olen luvannut lapselle palkkion, jos loppuaika menee suht hyvin. Ettei tulisi niin paljon merkintöjä. Mitä paremmin on mennyt, sitä parempi on palkkio!
Keppi vai porkkana? No porkkana!