Työntäyteistä

Olihan työntäyteinen pitkä viikonloppu kahden pienen kanssa. Kyllähän lapset tarvitsevat aikuista paljon, enkä ollenkaan epäröinyt, ettenkö pärjäisi. Pärjäsin kyllä, vaikka ainoa hiljainen hetki oli, kun lapset nukkuivat.

Tuntuu vain, että lapsi, joka ei asu biologisten vanhempien kanssa on vain niin paljon enemmän tarvitseva. Tai siis hän on todella tarvitseva.

Onneksi minulla oli oma lapseni hyvänä apuna ja välillä puolisokin ehti apuihin.

Lapsen, jolla on monta aikuista, jotka häntä hoitaa, on todella suuri tarve tulla huomatuksi ja hyväksytyksi. Kilpailu aikuisen huomiosta on kova ja on erityisen raakaa huomata, että joutuu jakamaan huomion ja odottamaan vuoroaan. Niitä ihan tavallisia pelisääntöjä, mitä jokaisessa kodissa on, mutta erityisen kirpaisevaa tällaiselle lapselle.

Ja vaikka syliini mahtuikin kaksi lasta, tuntui välillä pahalta, kun toinen olisi halunnut minut ihan kokonaan itselleen. Nukutinkin lapsia päivällä hieman ristiin, jotta saivat aikaa myös vain itselleen. Minä aikuisena ymmärrän ajan rajallisuuden ja ajattelin levätä sitten joku toinen kerta.

Ja helpottihan työ sitten puolella, kun toinen heistä lähti meiltä pois. Nyt sitten jatkan vielä yhden kanssa ja homma on helpottanut paljon.
Silti välillä sydän vereslihalla itsellä, kun seuraa lapsen tuskaa, eikä sitä saa kokonaan pois.

Näin unta, että möin vaunut pois. Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Olenko vielä valmis lopettamaan nämä hommat? Vai jatkanko vielä vähän kevennetyin tavoin? En palaa kuitenkaan enää vanhaan, vaan uusia suunnitelmia on kovasti jo ja osa on jo aluillaan.

Vaipoissa olevat

Kävin eilen aamulla metsälenkillä koiran kanssa. Juostiin heinikkoista polkua ja molemmat nautimme luonnosta ja vapaudesta.

Odottelen tässä lapsia tulevaksi lyhyttä rupeamaa varten ja se oli viimeinen itsenäinen metsälenkki taas hetkeen.

Tulossa on pari pikkuista vaippaikäistä ja olenkin jo laitellut sängyt valmiiksi ja tuplarattaatkin tulevat ensimmäistä kertaa käyttöön.

Ajattelin sitten vielä iltasella siivoilla valmiiksi, niin saan keskittyä tuleviin lapsiin, ilman että pitää siivouksia miettiä.

Rupesin siinä sitten imuroimaan ja ihmettelin lattialla harvakseltaan löytyviä punaisia täpliä. Aargh, koiralla on alkanut juoksut. Ei kyllä antanut mitään viitettä siihen käyttäytymisellään ja minä vielä aamulla juoksutin vapaana.
On toki hyvä, että koiran keho toimii kuten pitääkin ja olinhan osannut ounastella asiaa ihan pikkumatikallakin.
Kohta talossa on kahden vaippaikäisen lisäksi myös vaipoissa oleva koira. Täytyy heittää hermot jonnekin kauas, mutta tiedän itseni, että jossain vaiheessa se koiran housujen pukeminen alkaa ärsyttää.

Siinä sitten illalla käärin matot rullalle ja pesin lattiat. Mietin tulevia juhlia ja paljaita lattioita.
No elämän makuisia asioita, ehkä vieraatkin ymmärtävät.

Näinhän se usein tuppaa tulemaan, että kaikki tai ei mitään. Mulla ainakin.

Veriside

Joillain on vahva ja iso suku. Suku pitää paljon yhtä, tekee paljon asioista yhdessä ja heillä on yhteiset perinteet. Veriside on vahva ja menee monen asian ohitse.

Olen miettinyt tätä paljon. Kun lapsemme olivat pienempiä sain paljon ihmetystä osakseni, että eikö teillä todellakaan isovanhemmat hoida lapsia tai hae heitä vaikka päiväkodista? Tai nyt isompana, eivätkö isovanhemmat todella vie heitä treeneihin? Kyllä meillä vaan, oli usein se loppukaneetti. Ei tarvitse kuin vain soittaa, että käytkö hakemassa tai viemässä, niin aina on isovanhemmat valmiina.

No meillä ei ole niin. On toki isovanhemmat, mutta heillä on pitkälti oma elämä.  Osa heistä on vielä työelämässä ja kun lapsemme olivat pieniä, olivat he kaikki töissä. Joskus saimme lastenhoitoapua, mutta emme mitenkään säännöllisesti. Meidän lapsille se tärkein aikuinen oman perheemme lisäksi on minun siskoni.

Meidän sukumme, siis minun puolelta on kyllä viettänyt useita jouluja yhdessä, mutta enää en kaipaa niitäkään. Meillä ei ole sellaista vahvaa sidettä. Tai kait meillä on jokin side, mutta ei sellainen, kuin monessa muussa suvussa. Ja miehen puolella taas tuntuu olevan sellainen hierarkia ja lapset ovat eri asemassa hyvinkin pitkälti siitä syystä, että kuka on kenenkin lapsi.

Olen huomannut tässä vuosien varrella, että kaikkein kiintein side ja suhde on syntynyt ihmisiin, kehen ei ole verisidettä ja geeniperimää.
Meillä ei ole yhteistä geeniperimää omien lastemme kanssa, mutta he ovat mitä suurimmassa määrin meidän omia lapsia. Puhun aina omista lapsista, en meidän adoptoiduista lapsista.

Osaan meillä hoidossa olleista lapsista tai sanotaanko nyt, että yhteen, on muodostunut erittäin vahva tunneside. Emme ole hänen biologisia vanhempiaan, mutta hän on meille äärimmäisen tärkeä. Ja on aika ihanaa, että hänen biologiset vanhemmatkin arvostavat sitä ja antavat meidän viettää aikaa yhdessä. Lapsi käy meillä säännöllisen epäsäännöllisesti ja se oli kait kohtalon kirjoihin ja kansiin kirjoitettu, että asiat menivät juuri näin. Ja miten ihanaa lapselle, että hänellä on monta ihmistä elämässä, ketä häntä rakastaa. Myös ne biologiset vanhemmat, vaikkei heidän luona voikaan asua tällä hetkellä.

Meidän perheessämme ei siis kenelläkään kierrä yhteinen veri, eikä geenit. Silti me olemme vahva tiimi, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niin kuin Muskettisoturit sanovat. Ja niitä koettelemuksia onkin viime aikoina ollut melko paljon, jolloin olemme kerääntyneet tiiviiksi joukoksi yhdessä miettimään ratkaisua asioihin ja tukemaan sitä, ketä asia sillä hetkellä koskee.

Veri on vettä sakeampaa, sanotaan. Ehkä ehkä, mutta minulle tai perheellemme sillä ei ole mitään merkitystä. Kun erään keskustelun jälkeen kysyin esikoiseltani, että ollaanko me kavereita? Hän vastasi, että ei. Me ollaan perhettä!