Perinteet

En tiedä pidänkö välttämättä kaikista perinteistä. Esikoinen rakastaa perinteitä ja Runebergin päivänäkin on saatava se torttu. 

Joulu merkitsi paljon, kun lapset olivat pieniä ja heidän jännitys oli käsin kosketeltavaa. 

Kun lapset kasvoivat, joulukin muutti muotoaan. 

Olen vuosia järjestänyt sukujouluja ja ollut niihin melkoisen kyllästynyt jo muutaman vuoden. 

Kuitenkin koko perhe on aina halunnut olla jouluna kotona. 

Pari vuotta olen  puhunut, että muutos voisi olla kiva. Kesällä sitten teimme päätöksen lähteä jouluksi lämpimään ja kokeilemaan miltä se tuntuu. Ja sen voimalla jaksoin hienosti myös marraskuun synkkyyden. 

Olen nauttinut jokaisesta hetkestä, enkä kaipaa joulustressiä lainkaan. Esikoinen olisi halunnut olla kyllä lomalla, mutta olla aaton kotona, kuopus taas ei. 

Se mistä olen iloinen on se, että uskalsin tehdä päätöksen rikkoa perinteitä. Ettei minun ole mikään pakko kärvistellä joulua kotona. Tai kestitä ketään. Voisin jatkossakin viettää kaikki joulut muualla, mutta katsotaan mitä tapahtuu ensi jouluna? Voi olla, että ollaan kotona, tai sitten jossain muualla!

En kuitenkaan inhoa joulua itsessään. Siinä on paljon kivoja juttuja. Mutta se saa muuttua elämäntilanteen mukaan. Ei ole pakko tehdä niin kuin on aina tehty!

Hyvää joulua kaikille ja onnellista uutta vuotta 2019!

Ollaan rohkeita ja eletään elämää omin askelin!

Lapsi lomitukseen

Oma loma lähestyy ja perheessä oleva lapsi pitäisi siirtää toiseen vastaanottoperheeseen loman ajaksi.  Ei mitään ongelmaa, perhe on valmiina ja kaikki järjestetty.

Oma mieli on kuitenkin haikea, sillä lapsi on niin ihana, ettei millään raaskisi viedä lomitukseen. Mutta teen työtä ja työstä pitää saada välillä lomaa.
Lapsi on rauhassa saanut tutustua lomitusperheeseen ja saa siirtyä turvallisesti. Se on itselleni kuitenkin tärkeää, että lapsen etu ja hyvinvointi on etusijalla. On mukava lähteä lomalle, kun on tehnyt sitä ennen kaiken sen, mitä kuuluukin. Että lapsi kokee olonsa turvalliseksi, vaikka vaihtaakin hetkeksi perhettä.

Lastensuojelussa ei päästä siihen parhaaseen ykkösvaihtoehtoon, joten toiseksi paras on usein se paras vaihtoehto. Kuulostaa karulta, mutta näin se on. Ja lapsi on kuitenkin turvassa ja hänen hyvinvoinnistaan on huolehdittu.

Sitten palaan taas takaisin ja otan lapsen taas vastaan. Jatkamme yhdessä siitä mihin jäimme.
Jännä nähdä, miltä itsestä sitten tuntuu?!

Ympäristön paine

Ympäristöllä on valtava voima vaikuttaa asioihin. Teet niin tai näin, teet aina "väärin".
Tässä työssä tulee enemmän kuin vahvasti esiin se, mitä muut ajattelee! Saakin olla aika tiukkana, että toimii, kuten omaksi parhaaksi näkee.

Ihan kuin adoptiossa, ihmiset ajattelevat, että lasten asiat ovat julkisia, sillä lapsi on tullut maailmalta. Että kaiken maailman Prisman asiakkaiden kuuluu saada tietää, ovatko lapseni oikeasti sisarukset tai minkä värinen isä heillä on.

Sijaislasten asiat tuntuvat myös kiinnostavan ihmisiä. Osan kohdalla ihmiset voivottelevat ja ihmettelevät, miten ihmeessä viitsit ja jaksat tehdä tuollaista työtä?

Toisen kohdalla taas on suuri paine siitä, miksi et pidä lasta itse?
Asiat eivät ole niin yksinkertaisia! Kuinka voisin noin vain ottaa jonkun toisen lapsen omakseni?
Tai vaikka lapsi tarvitsisikin pitkäaikaista perhettä, ei tilanne silti ole yksinkertainen.

Kuinka moni niistä sanojista olisi itse valmis nyt heti ottamaan itselleen sijaislapsen ja luvata hoitaa ja huolehtia hänestä loppuelämän?
Itse en voi kovin kevyin perustein luvata sellaista, eikä se olisi myöskään yksin minun päätökseni, vaan koko perheen asia.

Toki en sano, etten koskaan antaisi jonkun lapsen jäädä lopullisesti, mutta en sen takia, että ympäristö niin vaatii. Kyllä sen pitää lähteä omasta ja oman perheen halusta. Ja ensisijaisesti olen lähtenyt tekemään juuri lyhytaikaista sijaisperhetyötä, mikä on täysin eri, kuin pitkäaikaisena sijaisperheenä oleminen.

Ikuisuuskysymyksiä!
Milloin teille tulee vauva? Olisi jo aika! Tarvitsetteko kenties apua sen asian kanssa?!
Ai adoptiolapsi? Onko noi  oikeasti sinun lapsia? Mistä niitä saa ostaa?
Mikset pidä itse?! Kuinka raaskit antaa pois?

Tämä lyhytaikainen sijaishoito ja perhehoitajana toimiminen on minun työtäni. Kun olin päiväkodissa, en sieltäkään voinut lapsia kotiini ottaa.

Ja vaikka uskon, että voisin olla hyvä äiti vielä muillekin lapsille, uskon, että voin olla myös hyvä hoitaja niille lapsille, jotka kipeästi tarvitsevät apua.

Entä ne lapset, jotka iltapimeällä tarvitsevat kiireesti sijaisperhettä, kun olotila senhetkisessä paikassa vaarantuu?

Silloin paikalla olen minä tai jokin kaltaiseni perhehoitaja, valmiina vastaamaan lapsen tarpeisiin.

Lähtee, ei lähde, lähtee...

Lyhytaikaisessa sijaisperheessä pitää tottua äkillisiin muutoksiin. Tai siihen, että lapsi on vain lyhyen aikaa. Eikä ajatus olekaan olla yhtään sen pidempään, kuin on tarvis.

On silkka totuus, että joihinkin lapsiin kiintyy nopeasti ja joihinkin ei ehkä ollenkaan. Tämä tarkoittaa siis sitä, että joidenkin lasten poislähtöä odottaa ehkä hieman kovemmin, kuin toisten. Kuulostaa karulta, mutta jos mietit omaa elämääsi, niin synkkaako kemiat ihan kaikkien kanssa?

Sitten taas, jos kiintyy lapseen, sitä ehkä toivoo, että hän viipyisi edes hetken pidempään. Kun tulee tieto lapsen poislähdöstä, on alettava itse työstämään luopumista. Sillä eron hetki ei ole helppo.

Itse käyn mielessäni asiaa paljon läpi ja pohdin asioita ehkä turhankin monelta kantilta. Se on myös keino suojata itseä liian suurelta surulta.

Olen valmis!

Sitten tulee tieto, ettei lapsi vielä lähdekään!
Ensimmäisellä kerralla tulee pöllämystynyt olo. Sitten jatketaan, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun näitä lähdön hetkiä on muutamia ja ne sitten peruuntuu, alkaa itselläkin olla jo melkoinen tunteiden vuoristorata käynnissä. Parin seuraavan kerran kohdalla sitä arvuuttelee, mitenhän tässä käy?

Sitten, kun tulee ns. se viimeinen kerta, olen jo tehnyt luopumista hyvissä ajoin ja suunnitellut jo, millä täytän arkeni, kun pieni ei täytä sitä hetki hetkeltä.

Saan tiedon, ettei lähdön hetki ole sittenkään tämä!

Minut valtaa epäusko! Koko päivän pyörin saamatta mitään aikaan. Seuraavana päivänä minut valtaa pettynyt olo. Mikään ei mennyt suunnitelmien mukaisesti. Vatuloin ja märehdin ja kerään taas mieleni rippeet kasaan. Onneksi lapsi on ihana ja hän tempaisee minut jälleen mukaansa.
Lupaan, että hän saa olla luonani niin pitkään, kuin tarvitsee.
Samalla siirrän ajatukseni pitkälle tulevaisuuteen täyttäen mieleni kalenterin tyhjällä.

Seuraavana päivänä oloni on taas balanssissa ja jatkan siitä mihin jäin. Tähän arkeen tämän lapsen kanssa.

Tätä tämä työ on, lyhytaikaista sijaisvanhemmuutta. Se kestääkö se päivän vai puolivuotta, sitä ei voi  ennustaa!