Äitienpäivä on varsin tunteita herättävä päivä. Se on ilon päivä äideille, joilla on lapsi kotona. Se on surun päivä lapsettomille, lasta kovasti kaipaaville tai lapsen menettäneille.
Itselläni on äitienpäivä joka päivä, mutta onhan sitä äitienpäivää mukavaa viettää, kun lapset tulevat herättämään aamupalalle.
Pienempänä he olivat askarrelleet lahjoja ja kortteja. Sittemmin lasten isä on hankinnoissa mukana ja tänä vuonna sain salaa toivomani istutuksen, jota nuorimmaiseni kädet täristen minulle sängyn viereen kantoi.
Äitienpäivänä rakastan viettää aikaa lasteni kanssa ja touhuta yhdessä jotain mukavaa. En niinkään kaipaa hienoja päivällisiä ravintolassa tai mitään muutakaan glamouria. Yhdessäolo on se juttu.
Äitienpäivä saa minut usein mietteliääksikin, sillä joskus oli aika, kun se oli minullekin surun päivä. Kannoin lapsiani kauan sydämessäni ja heille on antanut elämän joku muu, kuin minä. Sitä toista äitiä mietin myös äitienpäivänä. Hän antoi lapselle elämän ja tämä lapsi teki minusta äidin.
Kun on saanut lapsen, on tullut äidiksi. Niin ovat myös nämä lasten biologiset äidit edelleen äitejä, vaikka lapsen ovat pois antaneetkin. Sitä roolia ei voi kukaan ottaa pois. Elämä ei aina mene niin kuin on suunnitellut ja syitä lapsesta luopumiseen tai menettämiseen on monia.
Olen kiitollinen lasteni äideille siitä, että lapseni ovat saaneet elämän lahjan. Teen parhaani opettaessani heitä elämään. Olen onnen tyttö saadessani olla lasteni äiti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti