Kyllä lapset tuovat väriä elämään, halusi tai ei.
Meidän toinen lapsista hoitaa kaikki hommat koulut ym. itsenäisesti. Hän on aina ajallaan ja muutenkin kaikki on just eikä melkein.
Toinen taas on saanut ne kaikki haasteellisuusgeenit.
Jos se pikkulapsiaika olikin haasteellista kaikkine kommervenkkeineen, niin kyllä se nyt isompana näyttää suurempaa osaa. Pikkulapsi pienet murheet, iso lapsi isot murheet. Ja näin se taitaa valitettavasti olla.
Välillä huomaan olostani, että mulla on varmaan verenpaineet tapissa. Kiehuu yli sen verran reippaasti. Ja sitten kun tilanne on ohi, mietin, miten huvittavalta kaikki varmasti näyttääkään?
Lapseni on taitava keksimään kaikkia verukkeita, ettei asioita tarvitsisi tehdä, tai että pääsisi sieltä mistä aita on matalin.
Kuten eräänä aamuna, kun hän tuli kertomaan, kuinka kuumeinen hän on, eikä pääse kouluun. Hänellä oli oikein rekvisiittaa mukana käydessään meidän makuuhuoneessa asiaa kertomassa. Se meni täydestä läpi, kunnes menin tarkemmin häntä katsomaan. Olin jo ehtinyt laittaa opelle viestiä.
Digimittari kuitenkin paljasti edellisen lämpötilan, joka oli hyvinkin alilämpöinen, tokkopa edes hänen mittaama!
Mittasin kuumeen häneltä, eikä sitä tosiaan ollut. Pää kuitenkin kuulemma oli kovasti kipeä ja pikkaisen itkuakin hän yritti tuhertaa. Mutta ei mennyt enää läpi. Kouluun oli lähdettävä ja itse laitoin opelle uuden viestin; ei olekaan kuumeessa, tulee kouluun.
Ensin vähän hävetti laittaa viestiä. Olin tullut huijatuksi ihan kuus nolla. Mutta sitten ajattelin, että mitäs tuosta. Varmaan ihan pliisua verrattuna siihen kaikkeen mitä onkaan tulossa! Ja esimurkkua katsellessa, huomaan hänen olevan varsin kekseliäs kaveri!
Olenkin sanonut, että tämä kaikki jalo taito, mikä hänellä on pitäisi saada kanavoitua oikein! Ei pidä heittää hukkaan lähes luontaisia näyttelijän lahjoja!
Tai se sinnikkyys millä hän taistelee asioita vastaan! Kuten nukkumaanmeno, aivan pöyristyttävää, että joutuu menemään nukkumaan! Ja koska hän on lapsi, joka edelleen hyötyy rutiineista ja riittävistä yöunista, on se meidän vanhempien tehtävä valvoa, että unta tosiaan tulee saatua edes lähes riittävästi. Emme silti aina onnistu.
Joskus olemme itse heränneet alkuyön unista ihmeelliseen ääneen. Kun sitten on menty katsomaan, mistä tämä kuuluu, on se naurunremakka kuulunut kuopuksen huoneesta. Hän siellä salaa on katsonut kännykästä ohjelmia! Ja Putouksen yleisön nauru paljasti, kun ei malttanut kuulokkeita käyttää. Se sinnikkyys, millä hän odottaa, että käymme nukkumaan, jolloin kukaan ei ole näkemässä, kun hän hiippailee hakemaan kännykän keittiöstä kännykkäparkista.
Sittemmin se kapula on siirretty meidän makkariin, jotta hänkin saisi itselleen rauhan nukkua.
Olen myös keväällä mennyt halpaan, kun lapsi oli voinut huonosti koulussa. Ope soitti ja sanoi, että tämä on sairas tämä lapsi, että pitää mennä kotiin. Sanoin, että no sitten pitää mennä. Olin silloin vielä kodin ulkopuolella töissä ja ope sanoi, että hän on niin sairas ja huonovointinen, ettei häntä voi päästää yksin liikenteeseen, kun ei tiedä pysyykö tajuissaan. Että pitää autolla hakea.
Olin pyörällä töissä ja poljin ensin hiki hatussa kotiin autoa hakemaan, jotta voin hakea erittäin sairaan ja lähes tajunnan rajamailla olevan lapseni kotiin tuntia ennen koulun päättymistä.
Kun pääsimme kotiin, huomasin, ettei hänellä oikeastaan ole mitään vikaa. Ja sitten muutaman yön päästä hän jäi kiinni ohjelmien katsomisesta yöllä. Eli hän olikin vain väsynyt! Ja siihen päälle vielä ne näyttelijänlahjat, kun ei oikein jaksanut väsyneenä tehdä kouluhommia.
Yritän olla ajan hermolla hänen kanssaan, mutten aina onnistu. Mutta sen olen sanonut, että kiinni jää aina, ennemmin tai myöhemmin. Ja yleensä se tapahtuu varsin nopeasti! Olen siis itsekin hieman harjaantunut ja pikkaisen jo jopa ylpeä tästä taidostani, etten ihan alati tule huijatuksi!
Ihanat lapset, elämä olisi varsin harmaata ilman heitä! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti