Powered By Blogger

torstai 21. maaliskuuta 2019

Tunteiden myllerrys

Tässä työssä tunteet myllertävät vuoristoradan lailla. Tässä työssä myös näkee paljon ja erilaisia tunnetiloja. Eikä ne kaikki suinkaan ole ilon ja onnen tunteita.

Kun lapsi on ollut pitkään, on kiintymys alkanut muodostumaan molemmin puolin. Hänestä on tullut yksi meistä, kuin vahingossa, sillä sehän ei ole se tarkoitus, kun elellään vastaanottoperheessä. Isommalle lapselle sen voi selittää, mutta pieni, joka on vailla turvallista perushoivaa kiintyy hoivan antajaan.

Ja kun tietoon tulee se pois lähdön aika, alkaa itsekin jo työstää eron hetkeä. Pieni ei sitä ymmärrä, kuin vasta silloin eron hetkellä, mutta itse sen tajuan, samoin perheeni.

Omille lapsille täytyy selittää ja kertoa reilusti lähdön koittavan. Itse kun mietin asiaa, tuntuu itku viiltävästi nenänpäässä.
On kuljettu pitkä matka yhdessä ja olen kiitollinen, että juuri minä sain häntä hoitaa. Samalla surren ja samalla iloiten mietin, että saan oman elämäni taas takaisin ja mitä kaikkea voinkaan tehdä, kun pieni ei enää asu meillä.
On ollut hirmuisen palkitsevaa nähdä pienen kasvu ja kehitys. Se on ollut todella huimaa. Toivon, että jotain pysyvää on pienen sieluun säilynyt. Ja vaikka iloitsenkin omasta elämästäni jälleen, tunnen suurta tuskaa luopumisesta. Tiedän, että toivun, mutta taitaa olla hetki hengähtää ja todella ottaa aikaa itselle, ihan itselle ja omalle perheelle.

Ja samalla kun mietin omaa tuskaani, mietin miltä biologisesta vanhemmasta tuntuu, kun joutuu luopumaan lapsestaan? Ihan syyttä ei Suomessa lapsesta joudu luopumaan, mutta se ei vähennä vanhemman tuskaa.
Tai jos mietin adoptiota ja äidin pakonsanelemaa ratkaisua antaa lapsensa pois. Sen tuskan täytyy olla viiltävää ja arven jättävää.

Olen aina ollut kiitollinen omien lasteni biologisille äideille, että ovat antaneet heille elämän, mahdollisuuden. Ja mahdollisuuden minulle tulla äidiksi.

Tämä ei ole ollut aina helppoa, mutta se on tehnyt minustakin huomaamatta vahvemman ja paljon olen elämältä lopulta saanut.

Harvoin saa kauniita sanoja ja kiitosta, mutta eilen minut yllätti viesti, joka sai samantien minut kyyneliin.
Ystaväni kirjoitti minulle näin:

Sinä olet uskomaton voimanainen! Sinulla on suuri sydän ja hirveästi tahtoa. Viet vaikka vuoren läpi sun lapset, jos niin täytyy. Sun tuki ja hoiva on avaimet Pienen elämään ja vahva perusta kasvulle. Se on ihmeellistä ja sanoinkuvaamattoman hienoa. Ihailen sun lujuuttasi ja sielusi suurta viisautta!

En odottanut näitä kauniita sanoja, tai olisi niitä tarvinnut. Mutta aamuyön tunteina, kun valvoin ja pohdin tulevaa, tiesin, että näin tämän täytyy mennä. Ja että nyt päästän pienestä irti ja lähetän eteenpäin vahvana ja elinvoimaisena kohti elämää! Hän sai minulta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsi.

                                                                     <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti