keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

HIljaisuus

Pikkuvarpaat on taas muuttaneet pois meiltä. On hiljaista. Melkein humisee, kun on niin hiljaista. Vaikka totta on, että kyllähän näistä omistakin ääntä lähtee. Mutta rytmit ja rutiinit taas muuttuu. Ei tarvitse aamu- ja iltapuuroa keitellä.

On jotenkin yllättävää miten nopeasti sitä tottuu pieneen. Ja siihen, että äkisti täällä on uusi lapsi. Lapsen lähdön jälkeen sitä miettii, että tämmöinenkö se mun oma perhe on?

Yllättävää on myös se, kuinka nopeasti lapseen itse kiintyy. Lapsen lähdön hetkellä meillä omat perheenjäsenet kyselevät, että tuleeko ikävä? Osaa tulee osaa ei. Se on karu totuus.

Yllättävintä kaikista on mielestäni se, että puolisoni sanoo näiden ihan pienien kohdalta, että kyllähän sitä vähän ikävä tulee. Sanoo mies, joka ei halua enempää lapsia meidän perheeseen. Siinä on pieni ristiriita. Vaikka isyys sopii hänelle ja häneltä lapsen hoitaminen luonnistuu hyvin. Hän on myös varsin komea näky pitäessään pientä sylissä.

Kuinka paljon sitä vielä oppiikaan uusia juttuja puolisostaan, jonka kanssa on viettänyt suuren osan elämästään ja sitä luulisi, että ajatuksetkin synkronoituu ihan vain telepaattisesti.

Tänään nautin siis hitaan aamun ja rauhallisen aamupalan. Kävin tuulettamassa ajatuksiani koiran kanssa metsälenkillä. Sinne pääsee rattailla niin huonosti. Metsä ja luonto on mulle tärkeitä ja siellä ajatukset rientävät virtana.

Keskityn nyt omiin lapsiin, lomailuun, opintoihin ja uutena juttuna ryhdymme sijaishoitajiksi eräälle meillä olleelle lapselle. Se on kyllä ihan todella ihana juttu! Katsotaan mitä lomailun jälkeen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti