Juuri kun on päässyt kiinni pikkulapsiarkeen, on alettava valmistautua pikkulapsen lähtöön. Toisaalta on helpottavaa, että lapsi on lainassa, sillä kivaa on hoitaa, mutta on ihan kivaa viettää vähän leppoisampaa aikaa isojen lasten kanssa.
Lähtö kuitenkin vaikuttaa koko perheeseen, ihan niin kuin tulokin. Olen jo puhunut omille lapsille siitä, että pian koittaa eron hetki.
Erityisesti nuorempi lapsistani on aina ollut kova ikävöimään. Pienempänä hän ikävöi milloin mitäkin. Jos oli takana kiva laivareissu, hänellä oli ikävä laivaa, kun tultiin kotiin. Jos taasen hän oli ollut hoidossa siskollani, hän on ikävöinyt heidän perhettään kotiuduttuaan. Hänellä on aina ollut kova luopumisen tuska, kuin hän ei enää koskaan näkisi tai kokisi niitä asioita ja ihmisiä mitä ikävöi.
Nyt tilanne on se, että on luovuttava niin, ettei koskaan näe toista enään. Lapsi jatkaa matkaa, emmekä kuule hänestä enää mitään. Siksi olenkin nyt hyvissä ajoin muistutellut tästä asiasta. Teini tuntuu asian sisäistävän ja sanoikin, että ihan kivaa oli, mutta ei tule ikävä. Sitten tulee uusi lapsi.
Kuopus on kuitenkin ollut enemmän tunteella mukana. Hoivannut ja auttanut. Jännä nähdä, onko hän helpottunut pienen lähdöstä, vai ikävissään? Usein hän kuitenkin sanoo; kohta se lähtee! Eli ainakin jollain tavalla mielessään asiaa työstää.
Itsellekin lähdön läheneminen tuntuu. Tuntuu luopumiselta ja lasken päiviä. Niin monta vielä, niin vähän enää. Mietin jo, että muistankohan pakata kaikki pienen tavarat? Ajattelen jo ennakkoon, että tuleekohan tyhjä olo?
Samalla taas oma mieli on teinin tavoin jo tulevaisuudessa ja hieman jännittyneen kihelmöiden mietin, kuka on seuraava?
Alun intoa varmasti, sillä tällä hetkellä kovasti kaipaan tietynlaista vapautta työhöni ja elämääni.
Jossain vaiheessa muutokset voivat ja varmasti rasittavatkin, mutta sitten voidaan taas pitää taukoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti