On jokseenkin jännää, että kun päättää tehdä elämässään muutoksia, se aiheuttaa hämmennystä muissa ihmisissä.
Itse olen tehnyt aika isojakin siirtoja ja valintoja pohjautuen omaani ja perheeni hyvinvointiin. Jos en viihdy jossain, niin en myöskään sinne jää. Tokikaan en tällä tarkoita satunnaisia huonoja päiviä töissä. Niitähän on joka paikassa.
Olimme jo pitkään suunnitelleet ryhtyvämme vastaanottoperheeksi. Kun olin vielä töissä, ihmiset kysyivät mitä sitten teen, kun työsopimukseni päättyy?
Vastasin, että jään kotiin ja aloitan vastaanottoperhetyöt. Osa huokaili, että voi kumpa minäkin voisin vaan jäädä kotiin! Voisin vaan jäädä!!??
Tämä on kyllä työtä ihan 24/7 huomautin. Ja sen olen totisesti jo itsekin saanut tuta, sillä esim. pientä lasta meillä ei ole ollut vuosiin. Työhöni kuuluu myös esim. herätä yöllä, mikäli se sitä vaatii.
Osan reaktio on ollut; wau, tärkeää työtä, kumpa minäkin...
Kyllä tämä on monellekin mahdollista, jos vain oikein haluaa ja on valmis tekemään töitä sen eteen.
Sitten; ai sellaista. Ne on aika itseaiheutettuja ne syyt niillä.
Ja: Okei, niillä lapsilla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta!
Ja ilmassa leijuu sellainen sakea tunnetila, että ajattelen kuuluvani väärään sakkiin. Kuin meissä olisi äkisti jotain likaista ja vastenmielistä. Kuin olisin tässä tilanteessa vastoin tahtoani.
Olen hämmentynyt. Olen aina halunnut tehdä lastensuojelutyötä tavalla tai toisella ja olen sitä tehnytkin. Nyt teen sitä kotona, omasta tahdosta.
Näen paljon potentiaalia lapsissa ja uskon, että korjaavilla kokemuksilla voidaan saada paljon aikaan.
Ihan tavallinen tylsä arki rutiineineen voi olla hyvinkin korjaavaa.
Se, kauan tätä työtä teen, on vielä ihan auki. Sen näkee sitten joskus. Jos alkaa tuntumaan liian raskaalta, tai tämä vaikuttaa omiin lapsiini liikaa, voin taas keksiä jotain muuta. Minulla on tämä yksi elämä täällä pallolla ja välillä tuntuu, että on kiire ehtiä toteuttamaan unelmia. Ja totta, en usko, että ihan eläkeikään tätä teen. Mutta aika aikaansa kutakin.
Rohkeasti vain suuntaamaan nenä sinne, missä ne unelmat siintävät ja muiden puheista viis! Ehkä se onkin juuri se, mikä joissain ärsyttää; ollaan kyllästyneitä sen hetkiseen elämään, mutta ei uskalleta lähteä muutokseen, sillä muutos ja uusi on aina pelottava. Se voi avata eteen myös jotain ihan uutta ja parempaa!
Tästä työstä, jos jostain on vääriä mielikuvia. Itse olemme pitkäaikainen perhe, työtä olen tässä tehnyt liki 9 vuotta. On kivaa ja ei ole kivaa. Aika iso osa on lapsiperhearkea, mutta se osa, mikä ei ole, ei sitten kanssa ole... Vaatii tosi paljon biologisilta lapsilta tuoda traumataustaista lasta perheeseen, tosin pitkäaikaistyössähän alkumyrsky tyyntyy muutamassa vuodessa. On karua ajatella, ettei näistä lapsista mitään tule, jos näin ajattelisi siitä omassa perheessä asuvasta lapsesta, ei kai työtä voisi tehdä. Yleisesti ottaen tämä kuitenkin pitää paikkansa. Sijaishuollossa olevista pojista noin 10% kykenee asepalvelukseen, 40% lapsista suorittaa peruskoulunjälkeisen tutkinnon. No joku aina, mutta yleisesti ottaen luvut ovat alhaisia. Lasten syy se ei tietenkään ole, huostakynnys vaan Suomessa on todella korkea, koska ennaltaehkäisevää työtä on lisätty. Tämä on tietysti hyvä, mutta ne lapset, joita se ei auta, ovat todella huonokuntoisia. Halaamalla nämä eivät parane ainakaan kokonaan, valtaosa tarvitsee ja onneksi myös saa järeää terapiaa, joka kyllä helpottaa asioita. Tässä työssä kyllä oppii, että kaikki elämä on arvokasta; nämä lapset ovat minun silmissäni tavallisia, leikkivät käyvät koulua, nauravat. Ajoittain, harvoin, menneisyyden painajaiset ottavat vallan, mutta niistä selvitään jotenkin.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi!
VastaaPoistaNiin, kyllä glamour on kaukana, eikä tätä ihan luppoajaksi voi kutsua, että riippukeinussa makoilisin kirja kädessä.
Silti tuntuu eriskummalliselta, että valintani aiheuttaa ihmisissä mitä kummallisimpia reaktioita.
Totuus tosiaan on, että lasten ongelmat ovat jo ties kuinka monennessa sukupolvessa kulkevia ja näin ollen voi olla, ettei tulevaisuus sitten isona ole kovin erilainen, kuin mitä se biologisella vanhemmalla on.
Silti kuitenkin ajattelen, että edes jotain voisin sinne sieluun jättää. Voihan se olla, ettei se tuota tulosta, mutta kuitenkin. Jos ajattelisin itse, ettei heillä ole tulevaisuutta, ei olisi järkevää tätä työtä tehdä. Jos ei usko omaan työhönsä, niin silloin kannattaa tehdä jotain muuta. Kaikkihan on turhaa turhaa, jos ei näe, että jokainen elämä on arvokas.
Ja totta, pelkkä halaaminen ei useinkaan riitä korjaamaan, mutta parempi sekin, kuin ei mitään. Joku kun ei ole saanut sitä haliakaan.
Ja lyhytaikaisena perheenä meillä lapset käyvät vain pyörähtämässä. Mitään en syvällisempää en voi heille antaa, kuin hetken sylin ja arjen ja kun tilanne on se, että lapsi lähtee meiltä pois, on hän taas muiden armoilla.
Raadollista jopa tavallaan. Mutta näin se menee ja pienen kohdalla perhe on kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin laitos.