Pikkulapsiaika

Vietän perjantai-iltaa katsomalla Stand Up-ohjelmaa. Asiaa pikkulapsiajasta.
Vaivun muistoihin.
Muistan, kun esikoinen heräsi viiden kuuden aikaan aamulla pitkään. Maitopullon jäätyä pois, ei ollut vaihtoehtoja, kuin nousta ja aloittaa päivä.

Ja päivähän alkoi. Arkisin se alkoi aamupesuilla, puurolla ja päivävaateilla. Viikonloppuisin me vanhemmat vuorottelimme unien kanssa, jotta kumpikin sai nukkua toisena aamuna pitkään. Ja toinen... siirtyä olkkarin sohvalle peiton ja tyynyn kanssa ja laittaa videot pyörimään. Eli pilkkimistä parin seuraavan tunnin ajan.
Tunnustan, etten ole koskaan katsonut autot-elokuvaa alusta loppun! Mieheni on asiasta aivan pöyristynyt! Itse taas, noh, en varsinaisesti ole piirrettyjen varsinainen fani, varsinkaan autojen, joten mieluummin ummistin silmät, kun katsoin leffaa. Leffaa, jonka poikani osasi ulkoa. Samoin mieheni!

Pikkulapsiaika on varsin erilaista, kuin isompien lapsien aika. Nyt kun olen kotona isompien lapsien kanssa, huomaan olevani kotona paljolti yksin.
Aamuisin saamme nukkua pitkään. Tai lapset saavat, sillä tällä hetkellä Pentu ja Eläkeläisen murina herättävät minut aikaisin. Yöllä minun mielestäni!
Viime yönä neljän aikaan värjöttelin suomen kesässä yöpuku päällä Pennun kanssa ulkona, sillä arvelin sillä olleen hätä. En pidä siitä, että Pentua ulkolutetaan öisin, sillä se tottuu siihen. Mutta viime yönä olin satavarma, että sillä oli hätä, kun hän vinkui niin. No pissalla kävi, muttei muuta. Ja taas seitsemän jälkeen oli täynnä virtaa. Kun avasin makkarin oven, hän juoksi innoissaan luokseni. En ollut yhtä innossani purentakiskot suussa häntä vastaanottamassa.
Lopulta ei auttanut, kuin iloisesti tervehtiä ja lähteä ulos. Sitten saikin aamupalan syödä suht rauhasssa.
Meillä kun ei koirat saa tulla keittiöön ihmisten syödessä, jouduin ottamaan melko monta nousua muistuttamaan Pentua, ettei ylitä rajaa. Ovea meillä ei keittiöön ole, joten joutuu ihan näkymätöntä rajaa noudattamaan.

Palatakseni pikkulapsiaikaan, huomaan pennun tuoneen sitä perheeseemme osittain. Lyhentyneitä yöunia, sekä intensiivistä läsnäoloa.

Hyvä palautella mieliin näitä asoita, sillä ehkäpä jokin pieni ihmisen alku on liittymässä perheesemme hetkeksi ja näin ollen voimme heittää hyvästit pitkille aamu-unille, sekä kaikenlaiselle luppoajalle.
Näiden teinien ja esiteinien kanssa elämä tuntuu perushoidon osalta varsin helpolta. Jopa yksinäiseltä välillä, jos minulta kysytään. Läsnäoleva äiti ja lopulta yksin kotona.
Lapsille tulee enemmän vapautta näyttää, kuinka siivet kantavat, Ja minä, murehdin, kuinka ne siivet kantavat ja onko ulkopuolista uhkaa. Eli jännitän heti, kun kello on minuutinkin yli kotiintuloajan.

Niin, eikä meillä herätä kukonlaulun aikaan, paitsi silloin, kun makkarin ikkuna on auki ja kukko alkaa kiekumaan aamun sarastaessa.
Nautimme siis siitä, sillä taitaa tulla hetki, kun pieni ihminen saapuu perheeseemme ja nukkuminen ja rentoutuminen on historiaa.