Hiljaisuus

Edellisten lasten lähdettyä on ollut hiljaista.
Perheessämme tapahtui myös hieman ikäviä asioita, kun eläkeläiskoiramme lähti vihreämmille niityille vapaana juoksemaan.
Se oli omille lapsillemme kova paikka, sillä koira oli iso osa lapsuutta. Toinen lapsistamme oli neljä vuotias, kun koira tuli ja toinen taas tuli, kun koira oli kaksi vuotias.
Nuoremmalle lapsellemme koiran menetys oli karvas ja se itketti muutamia päiviä ja toi uniin painajaisia. Menettämisen pelko meistä muistakin nosti päätään.
Mutta oli aika koiravanhuksen lähteä, sillä se ei jaksanut tehdä enää muuta kuin nukkua ja ikääkin oli jo paljon.
Järjestimme sitten kauniit hautajaiset koiralle oman pihan perälle. Siellä se nyt makaa kahden edellisen vieressä.
Kotiimme jää kuitenkin pentu tuomaan iloa ja aktiviteettia. Mutta kyllä ison koiran poislähtö näkyy jo ihan konkreettisesti. Se kun tuppasi makoilemaan usein ihan tiellä oviaukoissa yms.

Työrintamalla on tosiaan ollut hiljaista. Paria lasta on tarjottu, mutta sitten lopulta sijoitukset eivät ole toteutuneet. Ja vaikka toivoisinkin maailman olevan kaikille lapsille hyvä paikka, on nämä tilanteet harmittaneet. Ja totuus kuitenkin on, ettei avun tarve lopu. Lyhytaikaiset sijoitukset kun eivät johdu pelkästään päihdeongelmista. On myös mielenterveyteen liittyviä ongelmia tai äkillisiä sairastumisia, kuolemia yms. kriisejä perheissä, joita ihan jokainen meistä voi kohdata.
Vapaita on kiva pitää, mutta liian pitkäksi muodostuessaan, se alkaa ärsyttää. Sitä kyttää puhelinta koko ajan ja varmistelee, että onhan äänet päällä. Melko lailla tuttu tunne, kun sitä vuosia kulki kännykkä matkassa ja odotti joka sekunti.

Toivotaan kuitenkin, ettei tyhjänä oleminen muodostu kovin pitkäksi.