Olen surrut lähtevää lasta. Tai lähinnä sitä, että hän lähtee. Hän humpsahti osaksi meidän perhettä aivan huomaamatta. Olemme kuukausia eläneet epätietoisuudessa, mutta nyt on päivä selvillä.
Kun se päivä tuli meidän tietoon, tuntui se jotenkin tuskaisalta, vaikka toisaalta hyvältä. Rutistin lasta hieman lujemmin, kuin rutistaen palan hänestä sydämeeni. Ja siellä hän ikuisesti kulkeekin.
Alkuun pelkkä lähdön ajatteleminenkin sai minulle itkun tunteen nenänpäähän ja kuristuksen kurkkuun. Olen varmasti työstänyt asiaa paljon, sillä olenkin jo alkanut odottaa taas, että saan oman elämän haltuuni.
Se sama ilmiö on tullut, kuin muidenkin lähtiessä. Se ilon tunne omasta vapaudesta ja se mietintä, että mitä seuraavaksi?
Otan pikkuisen kanssa toki vielä kaikki irti meidän yhteisistä hetkistä, mutta samalla tiedän tarkalleen montako päivää on jäljellä.
Olen myös varannut lähdön jälkeen melko pian tapahtuvaksi pienen matkan, jolla voin nollata omaa päätäni ja tunteitani.
Samalla tässä mietin mitäs sitten taas tulevaisuudessa? Mulla kun on sellainen paha tapa tehdä montaa asiaa samaan aikaan, niin nytkin. Aloin opiskella ihan uusia juttuja tässä samalla ja nyt sitten pienenä huolena, että kuinka saan ne kaikki hoidettua.
Olen levitellyt verkkoja vähän sinne ja tänne ja katson mitä sitten syksyllä?!
Tässä työssä on hyvät ja huonot puolet, niin kuin tietty kaikissa. Olen nauttinut tästä kotona olemisesta aivan suunnattomasti! Mutta samalla tämä työ sitoo valtavasti ja jos pitäisi päästä liikkumaan, paikalla olo alkaa ahdistaa.
Nyt nautin vielä pikkuisen seurasta hetken ja sitten pidän pikku loman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti